Eikö kukaan voi meitä pelastaa?

Otsikon kysymystä pohdin, kun kuuntelin Jenni Vartiaisen samannimistä laulua. Pelastuksen metafysiikkaa puolestaan analysoi filosofi Martin Heidegger, jonka mukaan koko juutalais-kristillinen ajatteluperinne rakentuu tietynlaisen pelastusoletuksen ympärille. Sen varaan ovat näköjään vannoneet myös pankkiirit ja poliitikot. Illuusiotalouden ja lumerahan romahdus on lähellä ja ehtii luullakseni ennen Jeesusta.

Minä puolestani lopetin päivittäisbloggaamisen, koska maailmanloppu tulee, eikä maailmanparantaminen enää kannata. Viimeisessä virressäni veisaisin tuomiopäivän tuloa. Maailma loppuu pian taloudelliseen katastrofiin, ainakin tämä läntinen maailma. Kaikki sen tietävät, ei sitä tarvitse enää selittää.

Ajatelkaa, että tällainen suomalaistaustainen filosofikin ymmärsi jo Euroopan unioniin ja euroon liityttäessä, ettei sen tapainen konglomeraatti voisi koskaan toimia! Miksi sitä eivät käsittäneet ne viisaat ekonomistit, poliitikot ja pankkiirit, jotka meidät tähän liemeen järjestivät?

Eiköhän asiasta pitäisi rangaista? Ja kyllä se kosto kohta tuleekin, ainakin niin sanottu luonnon kosto. Sen tuomion rinnalla jonkin Tiitisen listan sietää kellastua Supon kassakaappiin, ja DDR-agenttien jallittajat jäävät asioista pihalle kuin margariinista tyhjäksi nokittu lintulauta.

Valtiovarainministeriön Raimo Sailas arvioi 15.10. Suomen vajoavan sotien jälkeisen ajan pahimpaan talouskriisiin. Suomen Pankin Erkki Liikanen puolestaan totesi 10.10. Ylelle, että Eurooppa on huonoimmassa jamassa toisen maailmansodan jälkeen. Heitä säesti Angela Merkel, joka kuvaili tämän jutun mukaan tilannetta ”Euroopan vakavimmaksi kriisiksi sitten toisen maailmansodan”. Minä kysyn, milloin Euroopan maat ovat jälleen sodassa.

Ehkä jo piankin, kun kansat repivät itsensä EU:n liekanaruista ja kuolaimista irti. Sinne humahtaa taas 100 miljardia Kreikalle, ja lainalaskuja laskeskelevat saksiniekat puolittivat sijoittajien saatavat suvereenisti 50 prosenttiin. Eijaa! Veronmaksajien kontolle kaatui tämäkin kaikki, ja pelkkä väliaikainen vakausväline on paisunut kuin pullataikina 780 miljardiin euroon vastoin kaikkia sopimuksia (analyysi tukitoimien laittomuudesta tässä).

Suomelle lankeavan laskun loppusummaa ei edes tiedetä, kun tuhlaajapoika Katainen ja tuhlaajatyttö Urpilainen pelaavat suomalaisten ihmisten rahat Monte Carlon kasinolla veronmaksajien piikki auki. Siinä on talouspolitiikan Bonnie & Clyde: hienohelmaisia ja salonkikelpoisia terroristeja yhtä kaikki!

Kyllä tästä vielä katastrofi tulee. Romahduksen jälkeen jättiläistyöttömyys ja suurinflaatio vallitsevat yhtä aikaa. Vain syylliset puuttuvat. Keitä he ovat? No tietysti homot! Kyllä kansa syyllisen löytää, kun vain tahtoa riittää. Uuden Suomen blogikirjoittajat näyttävät esimerkkiä.

Natsismi nousee, ja kansallisesta edusta aletaan pitää kiinni. Soihtuja sytytetään eurojen rovioilla, kansat ovat kaduilla ja tämä biisi soi.

Uulalaa!

Voi olla, että muutamien mielestä erehdyn talouspoliittisissa jeremiadeissani. On kuitenkin eri asia erehtyä joissakin pienissä yksityiskohdissa kuin erehtyä koko ajattelunsa peruslinjoissa, kuten euron luoneet poliitikot. Sen takana taas on ollut jatkuva oikeassa olemisen erehdys. Yleensäkin rakastan virheitä, koska ne kertovat ihmisten inhimillisyydestä. Virheiden kautta ihmiset paljastavat itsensä ja ovat kauniita. Myös virheiden tunnustaminen korjaisi ajattelua paremmille linjoille. Niinpä on oikein olla väärässä mutta väärin olla jatkuvasti oikeassa.

Viisaiden kansantaloustieteilijöiden täytyisikin ensin itse hoitaa talouspolitiikkansa, hallintonsa ja muut paperinsa paremmin ja vasta sitten arvostella meitä kriitikoita. Sen sijaan minä olen pelkkä amatööri. Siksi minulla on oikeus osoittaa niin paljon vääryyksiä harjoitetusta politiikasta, kuin sielu sietää.

Ja minun perusaksioomanihan on se, että globalisaatio ja pakkokansainvälistäminen ovat tuhonneet länsimaat ja Euroopan talouden. Työpaikat ja pääomat ovat virranneet Intiaan ja Kiinaan, jotka hallitsevat pian koko maailmantaloutta. Vertauskuvallista on, että jälleen kerran länsimaita vaaditaan ”hoitamaan velkansa”, mutta nyt ei ole kyse velasta kehitysmaille.

Olisi joka tapauksessa vaarallista ja yksinkertaistavaa pitää syyllisenä mitään yhtä kansakuntaa, sen enempää kreikkalaisia, portugalilaisia kuin muitakaan. Syynä on ahne kapitalistinen politiikka ja pankkijärjestelmä, joka on kupannut pahoin myös eurooppalaisten kansojen kansallisvarallisuuden sekä tehnyt niistä uhreja – ja joka johtaa myös tämän politiikan harjoittajat heidän omaan tuhoonsa. Näin se kolmas maailmansota käydään läntisessä Euroopassa kapitalismin aseilla.

Yhtenä syynä tilanteeseen on eurooppalaisten ja amerikkalaisten ihmisten omahyväisyys tai – kuten antiikin kreikkalaiset sanoivat – hybris eli pöyhkeys, röyhkeys, ylettömyys ja halu asettua edellytystensä tuolle puolen. Länsimaiset ihmiset ovat eläneet yli varojensa.

Laiskistunut ja moraalisesti veltostunut Länsi on antanut aseet käsistään. Nouseva, taisteleva ja vähään tyytyvä islam valloittaa rappeutuneet länsimaat, jotka eivät osaa laittaa hanttiin omassa lammasmaisessa päkätyksessään.

Vieraat ovat lopulta vieneet tuotantolaitoksemme ja omistavat myös kiinteistömme. Ulkomaanmatkoihin ja taivaan sinessä kiitämiseen tottuneet eurooppalaiset joutuvat tunnustamaan kertakaikkisen köyhyytensä, kun kaikki mitä heillä on, otetaan pois. Pankkiirit, kiinteistöjenvälittäjät, kauppiaat, koronkiskurit ja muut keinottelijat joutuvat lopultakin tekemään rehellistä ja lisäarvoja tuottavaa työtä.

Samasta syystä minä onnittelen heitä: rikkauksien kerääjiltä poistuu omaisuuden suoma puskuri kuolemaa vastaan, ja näin hekin voivat hetkeksi unohtaa pakomatkansa ja kuolemanpelkonsa sekä vapautua tasa-arvoiseen elämään. Silloin minun sydämeni laulaa! Tule siis Lama, tule, oi Lopullinen Romahdus, ja saata yhteiskuntamme jälleen totuuden äärelle!

Metafyysiseen pelastuksen periaatteeseen uskominen on ollut oman vastuun kiertämistä ja asioiden pallottelua toivoen, että jokin onnenkantamoinen päästää meidät pälkähästä. Juuri se on johtanut myös talouden lipsahtamiseen väärille raiteille ja vieraisiin käsiin.

Entä vastaus otsikkoni kysymykseen: eikö kukaan voi meitä pelastaa? Kyllä voi. Tässä tilanteessa se on mitä todennäköisimmin Venäjä, jolle Suomi on pyllistänyt liian kauan mutta jonka talous vetää kuin Popedan takapyörä syvimmässäkin lumihangessa. Toinen mahdollisuus on, että venäläiset, kiinalaiset, intialaiset ja öljymiljardeissaan kylpevät arabit eivät suinkaan käy kauppaa hyvää hyvyyttään vaan ostavat halvalla pois sen, mikä Euroopassa vielä kaupan on.

Parhaassa tapauksessa Venäjälle humahtaa Suomen koko teollisuustuotanto, ja sinne voidaan toimittaa miljoonittain kotikutoisia karvalakkeja, kuten sotakorvauksista sinnittelyn aikana. Ylämäkeä mennään kuitenkin pitkään, eikä näköala johdu tällä kertaa siitä, että korpivaellusta ajetaan konepelti auki.

Vuoden pimein aika

Tänä yönä aurinko laskeutuu syvemmälle taivaanrannan taakse kuin yhtenäkään muuna vuoden tai vuorokauden hetkenä. Talvipäivän seisaus on tänään 22.12.2006 kello 2.22. Pohjoisessa aurinko ei näyttäydy päivällä lainkaan, eikä valoisan aika ole etelässäkään viittä tuntia pitempi. Suomalaiset elävät suurimman osan elämästään varjojen mailla. Mitä järkeä siinä on? Ei mitään. Ainoa johdonmukainen keino jatkaa elämää olisi muuttaa pois täältä, vähintään Nizzan tai Venetsian tasolle.

Mutta pimeydessä ja synkkyydessä on myös filosofiansa. Aurinko, joka tuskin jaksaa päivisin nousta, on harvinainen timantti, jota kokoonnutaan katsomaan kuin kultaa valinkauhassa, kunnes se katoaa moneksi kuukaudeksi taivaanrannan taakse. Nukkuvassa, mustassa auringossa on suunnatonta metafyysistä potentiaalia: lupauksellaan lumoavaa voimaa. Jos haluaisin olla yhtä egomaaninen kuin Turkmenistanin äskettäin edesmennyt maallinen ja hengellinen johtaja Saparmurat Nijazov, myös minä nimeäisin taivaankappaleet oman persoonani mukaisesti. Ajatelkaa, kuinka valaisevaa olisi, jos aamun sarastaessa ja auringon häikäistessä ensisäteillään astronomitkin olisivat velvoitettuja lausumaan: ”Katsokaa – ei aurinko – vaan Hankamäki nousee!”


Synkkyydessä syvällisyys

Mitä filosofista ideaa pimeyden ja synkkyyden lietsomassa tappiomielialassa sitten on? Sen suurempaa syvällisyyttä kuin synkkyyteen ja surumielisyyteen liittyvä epätoivo, ei voida kuvitella. Syy tähän on selvä: voittamisessa on epätotuuden siemen, mutta tappiosta alkaa totuus. Voittajia ohjaa epätotuuteen ja pinnallisuuteen heidän narsisminsa ja itseluottamuksensa. Siihen perustuvat myös hilpeys ja juhlinta, eikä sotien ja urheilukilpailujen voittajia voida koskaan arvostella liiallisesta vaipumisesta syvämietteisyyteen. Paremminkin heitä leimaa masturbaation harjoittajille tyypillinen itseensä tyytyväisyys, joka yleensä vaihtuu syyllisyyden tunteeksi tai huonoksi omaksitunnoksi.

Tie voiton kukkuloilta murheen alhoon on onneksi lyhyt, kuten uransa lopettaneiden maailmanmestareiden esimerkki osoittaa. Kyse on itsepetoksesta. Sen sijaan se, joka jo alun perin valitsee häviäjän osan, hyväksyy maailmaan sisältyvän tappion ja puutteellisuuden. Tuskin mikään on niin naiivia ja epäfilosofista kuin optimismi, paitsi jos iloitseminen tapahtuu kyynisyyden siivin, kuten itseironian ja maailmanhalveksunnan tapauksessa. Koska maailma on puutteellinen, ristiriitainen ja mätä, osuvat kyynikot, pessimistit ja tappionsa tunnustaneet häviäjät yleensä oikeaan. Siksi filosofienkin olisi johdonmukaista asettua hävinneiden puolelle, josta syvällisyys alkaa.

Merkille pantavaa on, että suurin osa niin sanotuista analyyttisista systeemifilosofeista haluaa voittaa. He haluavat ikään kuin valloittaa karvakukkulan omilla ”metodeillaan”, ja he asettuvat mielellään voittaneiden puolelle myös tiedepolitiikassa. Voittajia ovat olleet Englanti, Yhdysvallat, analyyttinen systeemifilosofia ja marxismi. Nationalismin voitto Saksassa kesti vain hetken, mutta tappion jälkeen sekin löysi totuuden – toisin kuin ydinpommiensa kanssa maailmaa valloittaneiden suurvaltojen hurmahenkinen voitontahtoisuus. Ne hävisivätkin pahimmalla mahdollisella tavalla: menettämällä kulttuurinsa piiristä tappiollisuuden ja katkeruuden tuottaman syvällisyyden. Sen parempaa syvällisyyden taetta ei filosofiassa voida ajatella kuin häviöön, alakuloon ja nujerretuksi tulemiseen liittyvä totuudellisuus. Niinpä hävinneet osapuolet yleensä voittavat filosofisesti.


Pelastuminen

Entä miten on ahdistukselta pelastumisen laita? Filosofian keskeinen motiivi kiteytyy kysymykseen, miksi ihmisen täytyy kuolla. Syynä ihmisen kuolevaisuuteen on maailman luomisesta seurannut todellisuuden epätäydellisyys ja ajallisuus sekä sydämen irtautuminen Jumalasta, mitä kuvataan myös perisynniksi. Pahiten se koskee juuri voittajia, sillä voitolle selviytyminen on heidän uskontonsa, ja tämän mukaisesti he ovat vailla pelastusta tai kokevat olevansa pelastuksen tarpeessa. Sokraattinen viisaudenrakastaja, joka ironisesti katselee tätä näytelmää ulkopuolelta päin, on sen sijaan automaattisesti pelastettu oidipaaliseen rikokseen syyllistymättömyytensä vuoksi.

Meidän homoseksuaalien väitetty syvällisyys ja synkkyys onkin pohjimmiltaan erilaista kuin heteroiden epätoivoinen ahdistus ja surumielisyys, joka kertoo vain heidän turhautuneisuudestaan. Gay-joulun läpi raikuu nauru. Heteroiden voitontahtoisuus ja heidän traagisuudestaan seurannut tappiomieliala ovat löytäneet filosofian historiassa oivalliset ilmaisunsa, aivan niin kuin homojen omasta häviäjän rooliin asettumisesta seuraava riemukas ironiakin. Samantapaista asennoitumista – pessimismiä ja ironiaa – ovat modernin ajan filosofiassa edustaneet Schopenhauerin, Nietzschen ja Heideggerin hahmot. Heitä kaikkia leimaa omasta määrätietoisuudestaan ja voitontahtoisuudestaan huolimatta asettuminen valtakulttuurin ulkopuolelle, sen reunoille, rajoille, laidoille ja terasseille, josta nämä filosofit katselevat ja arvostelevat kaduilla, turuilla ja toreilla sekä kaiken maailman markkinoilla vallitsevaa hälinää.

Hyvää vuoden loppua teille kaikille rakkaat ystävät, jotka olette jaksaneet lukea ja seurata tätä palstaa!