Henkseli

 

Eräästä Talvisodassa kaatuneesta ei jäänyt kuin henkselin lukko. Se löytyi, kun Vuoksen varren taistelupaikkoja käytiin suurella huolella läpi runsaat 50 vuotta tuostakin tapahtumasta. Nyt hämmästyttävästi kehittyneellä tutkimuksella löytöpaikan maa-aineksesta löytyi molekyylitason ainesta niin että kun tuossa tilanteessa henkilöstä oli perusteltuja arvioita, löytöä päästiin vertaamaan jälkipolven näytteisiin, ja lopulta kirjoista poistui yksi taistelukentälle kadonnut lisää.

Raitismielinen lukija ajattelee, ettei asialla ole mitään merkitystä. Ehkä 93 prosenttia kaikkina aikoina syntyneistä ihmisistä (homo sapiens) on kuollut, ja meille 7 prosentille nyt elävistä käy samalla tavalla.

On sellainenkin mielenkiintoinen ajatusrakenne, että ihminen oli parhaimmillaan ja kehittyneimmillään noin 40 000 vuotta sitten, ja sen jälkeen kaikki on ollut lievää alamäkeä. Tuossa ajatuskuviossa ei ole mukana se niin ikään huomattava ja merkittävässä määrin niin sanottuihin tosiasioihin perustuva ajatus, että runsaat 200 vuotta sitten alkanut teollinen vallankumous oli koko planeettaakin ajatellen suuronnettomuus ja tuhon siemen.

Luonnon ystävissä on Darwinin väärin käsittäneen Spencerin hengenheimolaisia, joiden käsityksen mukaan vahvempi alistaa ja syö heikomman, sekä vilkasmielisen Rousseaun hengessä toimivia, joiden mielestä luonto, etenkin “villi luonto” on jalo ja ihminen etenkin nykyisellään valitettava romahdus tämän pohjimmaisen sopusoinnun maailmassa.

Minua miellyttää ajatus, että esimerkiksi itse olen pieni epäpuhtaus maailmassa ja maailmankaikkeus puolestaan on ominaisuuksiltaan jokseenkin tuntematon moniulotteisen informaatiokentän aiheuttama tilapäisilmiö.  Välillä muistutan itseäni ymmärtämisen ansasta palauttaalla mieleen kerran kirjoittamani tekstin alun. “Olipa kerran ihmnen, jota ei ollut olemassa.”

Eräs ystäväni alkoi opiskella eläkkeelle siirtyessään kiinaa. Se on huomattavan vaikeaa. Hän on kuitenkin kääntänyt alkukielestä satoja sivuja teoksesta “Kolme kuningaskuntaa”, jossa kuvaillaan osittain yksityiskohtaisesti, osittain hyvinkin ylimalkaisesti Kiinan ajanjakso noin vuosina 100 - 300 jälkeen meidän ajanlaskumme alun. Jakso oli sielläkin aivan epätavallisen väkivaltainen taukoamattomien sotien kausi. Noin 500 vuotta sen jälkeen olivat T’ang ja Sung, jolloin muuan muassa taide ja mahdollisesti filosofia kohosivat toistaiseksi ylittämättömälle tasolle.

Arvostan suuresti sitä, että käsillä olisi muutakin kuin etenkin Yhdysvalloissa ajoittain muodissa olevat klassikot, siis Kungfutse tai Sun Tzu. Tämän kuningaskuntahomman Arthur Waleyn lyhennelmän jälkeen luotettavaksi kiitetty englanninnos on runsaat 2 000 sivua. Löytyy kaupasta. Ja Waleyltä yllytän lukemaan runokäännöket sekä matkasta etelään kertovan Apinakuninkaan (Monkey king). Hän oli kirjailija, kuten kääntäjän kuuluu ollakaan.

Itse olen ottanut esiin Kindle-kirjani,  Nikos Kazantzakisin Odysseian englanninnoksen. Se ilmestyi alkukielellä eli kuulemma omaperäisesti kehitellyllä nykykreikan kielellä 1938. Esimerkiksi Amazonista löytyvä englanninnos “Odyssey. A Modern Sequel” on erinomainen.

Odysseus siis palaa matkoiltaan kotiin Ithakaan eikä viihdy. Hän lähtee tas matkoille ja tapaa niillä hyvin mielenkiintoisia henkilöitä, muiden muassa Buddhan ja Jeesuksen, ja käy syvällisiä keskusteluja.

Kazantzakis oli Suomessakin muotia Zorbas-romaanin takia, ja meillä on kielellämme hiukka aikalaisrunoutta, jossa Kavafis ja Seferis ovat suuria nimiä.

Hän oli erittäin lukenut ja laajasti matkustellut ihminen. Nuorena hän innostui kahdesta eurooppalaisesta, joista kumpikaan ei ole ollut meillä muotia - tai ehkä Nietzsche oli. Se toinen oli muun muassa Marcel Proustin innoittaja Henri Bergson, jonka asema oli Ranskassa hyvin korkea ja hyvin suosittu. Hänen ajatuksensa “elämänvoimasta” (elan vital) upposi etekin ranskalaisiin. Sitten hänet unohdettiin niin täysin. Hänen keskeiset ajatuksensa löytää 1920-luvulla suomennetusta kirjasta “Henkinen tarmo”.

En ole tavannut koskaan tai ainakaan 50 vuoteen oikeastaan ketään, joka sekä tuntisi tämän nobelistin nimen että osaisi tuhahtaa “aikansa muotifilosofi”.

En tunne hänen ajatteluaan sen enempää kuin melkein aikalaisen Eino Kailan. En aio myöskään tutustu. Mutta Proust on minulle tärkeä. Hänen suurromaanissaan Bergson on keskeinen. Muisti ei ole tutkittavissa eikä tekemisissä järjen kanssa. Kysymyksessä on intuitio.

Hieno ajatus. Ihminen voi aavistaa menneisyyden, jopa niin, että (ehkä keinotekoisen) muistikuvan laukaisee jokin ulkoinen seikka.

Madeleine-keksejä saa muuten nykyisin Suomessakin kaupasta. Samoin Proustia. Suosittelen molempia. 

Ihminen on maisema

 

Otsikkoni on kirjallisuusessee Anton Tšehovista. Ihmiset tuovat heti mieleen tapauksen, jossa he sattuivat.

Walter Benjamin, joka melkein toteutti tämän blogini taka-ajatuksen ennen kuin teki itsemurhan, kirjoitti gallerioista. Tässä tapauksessa tuo sana on suomeksi “pasaasi”, eikä niitä ole kuin kaksi, Sitipasaasi Aleksilta Kaivokadulle ja Vanha eli Wreden pasaasi Espalta Aleksille.

Hänen ainoa teoksensa on Kootut kirjoitukset, täydennettynä elämäkertatiedoilla. Hänestä kirja oli petosta ja yksinäisyys ihmisen osa. Olemassa olevat painetut tekstit ja Kootut saksaksi ovat täynnä merkillisiä hyppyjä aiheesta toiseen ja kolmanteen.

Ei se mitään. Alberto Manguel oli vuosisadan kaikkein parhaita kirjoittajia. Ei ihme. Hän sai suoria tietojaan ystävältään Borgesilta, joka oli sokea kirjastohoitaja. Hän lainaa Herakleitosta ja minä muokkaan lainausta hitusen eteenpäin tässä:

Emme voi astua kahta kertaa samaan kirjaan.

Luen vanhoja kirjoituksiani. Viisi vuotta sitten kirjoitin lukeneeni Tšehovin tuotannon kymmenen kertaa, ja joka kerta se on ollut erilaista. Nyt on tullut vähintään viisi kertaa päälle, kun ennen nuoren Anhan tosi hienoa suomennsvalikoimaa “Onni” olin löytänyt näiden ihmisnovellien hienoutta ruotsin, saksan ja englannin kielellä eri valikoimista. Noissa maissa oli sotien välisenä aikana hyvin taitavia emigrantteja, jotka elättivät itseään kääntämällä. Ja muistikuva on aina tarkempi ja paljastavampi kuin todellisuus.

Sekä Tšehov että Benjamin ja tavallaan Thomas Mann ja Albert Camus osoittavat. että kirja on joskus parempi käännöksenä kuin alkuperäisenä. Alkuperäisessä hahmot ovat keskellä sen hetkistä historiaa. Käännöksessä he ovat parhaassa tapauksessa keskellä maisemaa. 

Tämän blogin kuva on Levitanin “Tie Siperiaan”. Siinä kuvattu ihminen on taulun katsoja. Taulussa näkyy vain surkea tie ja virstanpylväs. Luultavasti muutkin kuin venäläiset katsojat näkivät, että tuota tietä kuljettiin kahleissa, kohti tulevaisuutta, jota ei ollut.

Ihminen on maisema-

Joskus huono alkukielen osaaminen tuottaa paremman tuloksen kuin hyvä. Saarikosken “Odysseus” on teoksen käännöksistä parhaita. Satun tietämään, että suomentajan kreikan taito oli heikko.

Toinen esimerkki: Arthur Waleyn englanninnokset kiinalaisista runoista. Ne ovat sykähdyttävän hienoja toisin kuin edes Poundin runokäännökset, hän kun erehtyi kääntymään asianuntijoiden puoleen. Waley aavisti, etteivät kiinalaiset tutkija-asiantuntijatkaan oikein tienneet, mitä nämä runot vihreiltä vuorilta itse asiassa tarkoittivat.

Sama näkyy ympäriinsä. Avainsana on Bethgen kiinalaisiin ja japanilaisiin runoihin käyttämä sana “Nachdichtung”, mukaelma. Nuo Bethgen tekstit loistavat eräässä musiikin hienoimmista teoksista, Mahlerin sävellyksessä “Das Lied von der Erde”. Sekä sanoissa että musiikissa apinat huutavat ja joki höyryää.

Teen kovasti työtä omien julkaistujen kirjoitusteni kanssa ja tähtäimessäni on Keskeneräinen sinfonia. Schubertilla on nin nimetty teos. Käytän apunani AI:ta eli tekoälyä, joka rakentaa henkilö- ja asiahakemistoa.

Tuo tietokoneohjelma huomasi heti, että hyppelehtivä tekstini koostuu solmuista. Kysyin, nko puhe verkkoteorian tarkoittamista solmuista vai topologiasta, joka on geometrian vaikea osa.

AI kirjoittaa, että indeksi ei ole enää kartta, vaan katiska, joka kerää tekstit, teemat ja merkitykset. Lukija ei liiku vapaasti tekstissä, vaan liikkuu siinä.

Jatkossa aion sanoa, että tuo on totta. Jotkut suuret kirjailijat, kuten Kafka, ovat ymmärtäneet, että lukija on tekstin tinen kirjoittaja, kirjailija toinen. Kafka oli masentuvainen ihminen ja teki ymmärtämästään sen jhtopäätöksen, ettei oikeastaan julkaissut mitään. Hän kuten moni muu taiteilija, halusi teostensa tuhoutuvan. Kävi kuitenkin niin, että toiset korjasivat niitä talteen.

Ninkin sen voisi sanoa, että tekstillä (ja musiikilla) on oma tietoisuus. Välillä soitan levyltä vahvistaakseni ajatustani Horowitin sovitusta Lisztin sovituksesta Saint-Saënsin sävellyksestä “Kaamea tanssi” (Danse macabre). Suosittelen.

Köyhyyden voima

 

Miksi olisi suojattava köyhiä ja heikkoja? Vastaus “moraalisista syistä” tarkoittaa suomeksi “tavan vuoksi”. 

“Hyvinvointi” eli ajatus yhtiöiden ja valtion sekaantumisesta ihmisten toimeentuloon liitetään Saksan kansleri Bismarckin runnomaan lainsäädäntöön, joka sisälsi jo 1880-luvulla työsuojelun alkeet. Jopa ennen tätä kansleria esimerkiksi säätiönä toiminut Carl Zeiss, Jenan kaupungista, oli ottanut tehtäväkseen lasten ja vanhusten huollon. Oli ymmärretty, että sen ajan oloissa poikkeukselisen vaativan toiminnan (etenkin optiikkan) ylläpitäminen edellytti työntekijöiden ylläpitämistä. 

Saksassa ja aikanaan myös Suomessa työväenliike alkoi esittää vaatimuksia esimerkiksi lapsityön rajoittamisesta ja työajasta, joka ei saanut ylittää 12 tuntia päivässä, kärjessä kirjaltajat.

Kirjaltaja eli latoja oli kirjapainon vaikeatkin työt hallitseva mies - miehiä he silloin olivat ajoi hyvin usein edistystä ja epäili “herroja” eli pääomapiirejä. Tällainen henkilö oli myös verrattoman lukutaitoinen. Lukeminen on addiktoituva tapa.

Sitten tuli tekoäly (kirjoituskone, monistuskone, xero), ja maailma meni mutkalle. Merkittävät 1800-luvun kirjailijat muute eivät todellisuudessa käyttäneet kovin paljon kirjoituskonetta, ei edes Mark Twain.

Termi tuli poliittisesti käyttöön toisen maailmansodan aikana Englannissa. Sangen pian Ruotsissa huomattiin sanan vetävyys.

Taustalla on pikemmin kvanttimekaniikka kuin suhteellisuusteoria.

Puhun tässä tänään vain varallisuudesta eli rahasta.

Niiden ihmisten rahallinen tukeminen, jotka eivät selviä itse, kaksinkertaistaa koko maan varallisuuden lyhyessä ajassa, 10 - 20 vuodessa.

Itse eivät selviä etenkään lapset, sairaat ja vanhukset.

Tarpeellinen puhe työllisyydestä ja jatkuva kopittelu sisällöltään epäselvillä sanoilla “leikkaukset” ja “verot” peittää tämän näkyvistä. Se peittää sen, että erittäin suuri määrä suomalaisia ei ole työllistettävissä, koska he eivät pysty tekemään työtä.

Sellaisia ihmisiä on runsaassa 5 miljoonassamme paljon, ehkä miljoona. Katsokaa kuvaa. Alle 12-vuotiaita ja yli 70-vuotiaita on n. 1,4 miljoonaa. 

Olemme yhteiskuntatieteissä edelleen kiinni kreikkalaisen antiikin alkeissa. Myös “atomi” on selityksen tapainen. Kaikki koostuisi pienistä, jakamattomista hiukkasista. Sana tarkoittaa “ei-jaettavissa”. Samaa tarkoittaa latinan sanaan perustua “individi” eli yksilö.

Voimat kuuluivat jumalille. Liikuttava esimerkki on “deus ex machina”, jumala koneesta, eli näytelmän epäuskottava juonenkäänne. Näyttämölle lasketaan sopivilla välineillä (machina) laatikko, jonka sisältä ponkaisee jumala ratkaisemaan suit sait tarinan juonen sotkut ja aukot.

Tällä tavoin staattinen maailma oli filosofien, tiedemiesten ja useimpien taiteilijoiden mielestä ehkä vuoteen 1900. Jopa Newton muotoili painovoiman niin että kappaleet vetävät syystä tai toisesta toisiaan puoleensa massansa ja välimatkansa mukaan. Mikä tuo voima on, se on edelleen epäselvää.

Vaikka eräät aavistivat , että vetovoiman ohella vaikuttaa “hylkimisvoima”, kesti hyvin kauan ennen kuin Maxwellin yhtälöissä esitettiin varaus, joka on positiivinen tai negatiivinen. Ilmiöissä sähkö ja magneettisuus on + ja -. Vuosikymmeniä sen jälkeen käsitettiin, että myös aminohappojen maailmassa eli siis perimässä on toisaalta vettä hylkiviä ja toisaalta vedessä viihtyviä rihman päitä, ja ennen pitkäö sana “valkuaisaine” vaihtui juhlallisempaan sanaan “proteiini”, ja solun ymmärrettiin olevan proteiinitehdas, johon DNA tuo tarvittavan tiedon.

Ja näin voima oli mukana maailmankuvassa ja alettiin aiheellisesti ihmetellä, miten jokin voi olla toisaalta hiukkanen, toisaalta voima. Lisäksi oli aivan pakko keksiä hyvin vaikeatajuinen termi “kenttä”. Sekä maailmankaikkeutta että solun osia että atomin rakennetta pystyttiin jollain tavoin käsittelemään näillä välineillä.

Sekä tähdet että atomit ovat koneita, joiden sisällä temmeltää jumalia.

Ja myös fantasiakirjallisuuden ylistämä aikakone oli löydetty. Sen nimi on geeni. Ei väliä, sama vaiko aivan samanlainen. Sinusta löytyy kohteita eli perintötekijöitä, jotka omisti kerran keisari Kaarle Suuri, joka puolestaan oli saanut ne melkein suoraan luolissa vihelteleviltä kaksijalkaisilta, jotka puolestaan ovat läheistä sukua sukkulamadoille.

Kristinuskon ja islamin menestyksen salaisuus oli ehkä käsite “minä”. Mitään minuutta ei tietenkään ole olemassa, vaan sinä olet itse oma isoisäsi tai isoäitisi, ja jos opettelet kuuntelemaan, huomaat kyllä, että kivat hengittävät sekä jalkojesi alla että luissasi. 

Vielä klassikkojen kirjoituksissa hallitsijan persoonallisuus oli jumalalta valmiiksi paketoituna saatu, ja Roomassa melkein kaikkien keisarien nimeen liitettiin lyhenne “D.” eli divus, jumalallinen. Kaikki muut olivat sitten rauhassa jumalattomia.

Peruste auttaa huonoja ja raihnaisia on se, että olemme samaa eliötä. Holtittomia yleistyksiä harrastavat sanovat, että maapallo on eläin. Toiset kuvailevat, että maailmankaikkeus on tietokone. Nämä ovat huonoja kielikuvia, mutta kukaties silti aineksia ajatteluun, johon meillä on samoin kuin leppäkertuilla, proteiineilla ja protoneilla kyky.

Ihmiskeskeinen ja siis virheellinen ajattelutapani on puut. “Metsä”, tuo soma sana, merkitsee suunnilleen samaa kuin “kenttä”. Ja nurinkurista vahvimman oikeutta ajava ei näe metsää puilta.

Tunturin kieli

 

Nelisen vuotta sitten ilmestyi valikoima “Pohjankirja”. Se on kokoelma Lappia ja hiukan laajemmin pohjoista koskevia kirjoituksia. Toimitin sen eli etsin lähteet ja arvioin jaksot. (Arthouse, 362 s.)

Vastaavanlaisia on ilmestynyt joukko. Erno Paasilinna toimitti sellaisia. Siihen aikaan kirjoja saatettiin ostaa, esimerkiksi lahjaksi.

Oma kirjani ei herättänyt pienintäkään huomiota. Muutamassa kirjastossa se näyttää olevan. Kustantaja on myynyt liiketoimintansa, mikä taisi olla hyvä ajatus. En tiedä, onko jossain varastoa. Antikvariaateissa on muutama kappale, hintaan 12,50.

Isäni julkaisi kirjoja Lapista ja sai niillä joidenkin mielestä liikaakin menestystä. “Lumikurua” myytiin heti alkajaisiksi 60 000 kappaletta, ja peräti monet kolusivat tuo kirja repussaan Luirojärvelle tai jopa Muorravaarakalle.

Nyt luettuna teksti on hyvää, ehkä hiukkasen lapsellista. Kirjoittaja on kovin haltioissaan “luonnon temppelistä” ja esimerkiksi kelometsistä. Nimen paikka, tarkemmin Lumikurunoja Sokostin takana ja ei kovin kaukana dramaattisesta Ukselmakurusta, oli minustakin maanpäällinen paratiisi. Siihen verattuna Paratiisikuru menee hiukan tivolitaiteen puolelle. Se on liian kaunis. Vähän AI.

Tuota Kemppisen Saariselkää ei ehkä enää ole. Poropolkujen paikalla on mönkijän uria, ja jopa varauskämpät tahtovat olla täynnä. Polttopuut ja jätteet ovat ongelma. 

En ole itse retkeilijä. Olin siellä kahden viikon vaelluksella vuonna 1956 ja kaikkiaan ehkä 10 kertaa, muutaman kerran ilman isään. Isäni teki ensimmäisen vaelluksensa Pallakselle ja sitten Saariselälle 1946. Itse seudun hän oli nähnyt lentokoneesta Lapin sodassa 1944. Vaelluksia hän teki kaikkiaan lähemmäs 100 ja teki huolelliset muistiinpanot joka retkestä. Hän kulki usein myös Käsivarressa Haltin suunnassa ja Pais- ja Muotkatunturissa. Mielenkiintoa Lapin laajaan omaksumiseen hänellä ei ollut, saatika joittenkin harrastamaan “huiputtamiseen” eli nousemaan mahdollisimman monelle tunturin huipulle.

Kuulen joskus Saariselän asiasta henkilöltä, jotka tuntevat sen todella hyvin.

Omaan suuntautumiseeni siis vaikutti 11-vuotiaana saamani sydäntulehdus ja reumaattinen kuume, joka uusi armeijassa niin että olin kuukausia sairaalassa. Isällä oli erinomainen fysiikka. Itse en ole kunnostautunut ruumiillisissa suorituksissa. Perheeni, edes omat lapseni, eivät kai tiedä, että minulla oli vakavia, raskasta lääkitystä vaatineita terveydellisiä ongelmia taas vuodesta 1975 ja ainakin kerran vuosikymmen myöhemmin. 

Isäni tapasi sanoa, ettei ole sellaisia vaivoja, jotka eivät Lapissa paranisi. Siinä hän oli väärässä.

Nyt minun tekisi mieleni soittaa isälle, mutta hän ei vastaa, koska hän on kuollut ja tuhkattu ja hautakivessä Espoon Olarissa on hänen itse Sokostilta kiikuttamansa litteä, luonteenomainen kivi, sitä luultavasti ainakin 2 600 miljoonaa vuotta vanhaa graniittigneissiä. Alpit syntyivät vasta noin 60 miljoonaa vuotta sitten, ja Skandit, joita ennen sanottiin Köli-vuoristoksi, eli Norja päästä päähän, ovat myös nuoria.

Jutun kuvan otin vastakohdaksi. Kapteeni Scottin yritys ehtiä Etelänavalle ensimmäisenä oli sellainen. Sellainen oli yritys Mount Everstille 1924. Sellainen oli Annapurnan valloituus. Luin Herzogin kirjan siitä hiukan yli kymmenvuotiaana. Se oli järkyttävä.

Suomessa ei oikein ole paikkoja, joissa olisi erikoisen helppo vaarantaa henkensä (vaikka ainahan voi yrittää Haltilla Urtaspahtaa ylös). Kemppisen viesti olikin päinvastainen. Luontoon pääsee tavallinen ihminen tavallisin välinein, kunhan oikeasti opettelee.

Siinä saattaa olla jotain että isäni tavoin monet eräretkeilyn kehittäjät olivat reservin upseereita tai juuri sodassa neuvokaiksi oppineita. Tavallinen nuori maalaismies, joka elää ruumiinsa voimin ulkotöissä, suhtautui “herrojen” vaelteluun välinpitämättömästi tai jopa huvittuneesti. Eiväthän maan ja pienviljelijät liioin koskaan käyneet “kävelyllä”, saati lenkillä. Jos he kuljeskelivat paljain käsin, he olivat tarkkailemassa vuoden tuloa.Jos heillä oli kirves kädessä, ajatus oli korjata aitoja.

Lapualainen pappi kertoo muistelmissaan, miten hän piti rippikoulua viidelle ryhmälle peräkkäin ja yritti käydä välillä haukkamassa raitista ilmaa. Siitä ei tullut mitään koska ihmiset juoksivat kysymään, mihin pastori on menossa. Ja hän kun ei ollut menossa mihinkään eikä liioin tulossa, vaan halusi vain olla viisi minuuttia yksin ja hengittää syvään.

Hyvin arvostettu britti Robert Macfarlane kertoo, että joet ovat elävä olentoja ja metsät ja suot ovat kirjoitusta. On vain osattava kuunnella. Hänkin sanoo, että ajatus ympäristöstä alkoi syntyä 1700-luvun lopulla. Minulle nuori Goethe oli se ihminen, joka ensimmäisenä näki Alpeissa jotain kaunista. Kaikille muille metsä oli aina ollut kauhistus, vähintäänkin rosvojen pesäpaikkana, ja Alpit epämiellyttävä este.

Otin alussa mainittuun Pohjankirjaan myös Pentti Haanpään lyhyen tekstin, jossa hän toteaa lyhyesti, että luonto Vuotsosta pohjoisen on rumaa. Samassa kirjassa on tarina, jossa Kaarina Kari ystävättärineen tekee ehkä Suomen ensimmäisen eräretken viemällä Haltin huipulle vieraskirjan vuonna 1934. 

Olihan täältä hiihdetty nälkää pakoon esimerkiksi 1860-luvulla Ruijaan. Silti esimerkiksi M.A. Castrén ja E. Lönnrot eivät juurikaan hehkuta luontoa käytyään ihmettelemässä Inaria.

Joku etevä henkilö voisi kuvailla, miten luonto tunkeutui maalaustaiteessa biedermeyerin kaavamaisten kuvien läpi taiteilijan elämyksiksi. Musiikissa Beethovenin kuuluisa “Jumalan kunnia luonnossa” on sävelletty Gellertin runoon, jossa puhutaan paljon Jumalasta mutta ei mitään luonnosta. Paitsi että luonto ylistää Jumalaa. Yleisesti uskotun luomiskertomuksen mukaan Jumala otti ja loi kaiken, eli siis myös eläimet ja kasvit, ihmisen hallittaviksi. Tulkinta ei ole vakuuttava. Mutta vielä taitvaa ja diplomaattinen Topelius opetti koululaisille, mitkä viisi paikkaa Suomessa ovat kauniita, siis kuten Punkaharju, Koli, Kangasala ja Aavasaksa. Muu saattoi olla Jumalan vihapäissään luomaa, mitä Topelius tosin ei väitä.

Mutta Macfarlane väittää, että maisema on kirjoitusta. 

Jos tämä kuulosta liian filosofiselta, tämän lukija voisi innostua hänen kirjastaan “Underland: a Deep Time Journey”.

Mitä perua ovat Pariisin katakombit, joissa on kaupungin alla 6 miljoonan ihmisen luita? Eihän mitään Pariisia varsinaisesti ollut olemassa, kun Roomassa vainottiin kristittyjä niin että heitä vetäytyi kaupungin alla oleviin luoliin - missä oli kyllä verotusnäkökohtia mukana.

Lähes koko historiallinen Pariisi on rakennettu kaupungin alla olevasta erinomaisesta kivestä, jota louhittiin ja raahattiin pintaan. Kun 1100-luvulta käytössä ollut Innocents-hautausmaa alkoi olla niin täynnä että taloja romahteli sen lähellä, keksittiin tyhjentää hautausmaa kaupungin alle luoliin, jotka olivat louhinnan jäljiltä vailla käyttöä. Tämä keksittiinn ja toteutettiin 1700-luvulla.

Niinpä Pariisin alla on “toinen Pariisi”. Macfarlane mainitsee, että esimerkiksi saamelaiset uskoivat kahteen päällekkäiseen maailmaan. Kävelemme vainajiemme päällä, koska maanpinta on vain peili elämän ja kuoleman välillä. Ja saivo-järven alla on toinen järvi…

Olen käynyt Pariisin katakombeissa ja olen epämääräisesti selvillä joistakin muista hänen kuvaamistaan paikoista. Silmiini ei ole sattunut kuvausta Helsingistä, joka tiettävästi on kadun pinnan alapuolella kuin reikäjuustoa. Esimerkiksi valtion poliittisella johdolla on toiset tilat jossain syvällä, pahankin pommin ulottumattomissa. 

Muistaakseni Çatal Hüyükin (nykyisin Turkkia) asukkaat hautasivat kätevästi vanhempansa olohuoneen lattian alle, ja sopivasti kuivatettujen esi-isien päitä saattoi käyttää myös tuoleina. Tämä kulttuuri ei tuntenut katuja, vaan talosta toiseen kuljettiin kattojen kautta. Se kukoisti noin kymmenen tuhatta vuotta sitten.

Sanoisin isälleni, että hän oli arvaamalla oikeassa. Syvyyksien, syvän ajan maailma on se oikea. Tämä, mink näeme ja mitä nimitämme suuressa isekeskeisyydessämme “todellisuudeksi” on kukaties piankin katoamassa oleva kuva.

Kaislikossa jupisee

 

Vinkkaamani Vogel on Stephen, jenkki usean sukupolven matkalta, ja professuuri oli biomekaniikka. Se on sopiva ala yritteliäälle maallikolle. Miellyin mieheen, koska hän neuvoi samaan, minkä olen itsekin hoksannut. On tuloksekasta mietiskellä aidosti tyhmiä ja yksinkertaisia asioita. Kai siksi esimerkiksi HSn “Lasten tiedekysymykset” ovat niin hyviä.

Yksi viime kommenteista sivusi vaarinhousut-typpistä kysymystä Englannin rantaviivan pituudesta. (Lapsena ollessani jossain leikissä annettiin kolme vaihtoehtoa vastata, ei, juu, vaarinhousut -  ja nyt minulla on itselläni jalassa vaarin housut ja siten luullakseni lupapohtia vaihtoehtoa antikin viisaiden kahtiajaolle, jonk mukaan on vain A tai ei-A. Tästä Ateenan työväen palloseuran ajatuksesta on tehty jauhelihaa esimerkiksi “QED:ssa” esitetyin tavoin, ja kokeellisestikin on havaittu, että yksi hiukkanen voi olla samanaikaisesti kahdessa eri paikassa.

Kun siis nykyfysiikan mukaan usea havainnoin kohde voi olla samalla hetkellä samassa paikassa, mieleeni tulee välillä trolley-bussi numero 14, jossa matkustavalla saattoi olla juuri tuo tunne.

Englannin rantaviivasta tiedämme, että se saattaa olla Päiväntasaajaa pidempi, jos mitataan riittävän tarkasti eli hiekanjyvätkin yksi kerrallaan tai vaihtoehtoisesti vedestä molekyylit. Joita on on 4,5 kertaa 10 potenssiin 46. 

Leppoisa Vogel sanoo, että pilakuva tiedemiesten pyrkimyksestä suureen täsmälisyyteen ei pidä paikkaansa. Ainakin insinöörit käsittävät että toleranssi on yhtä tärkeä. Siis esimerkiksi ± 2 suuntaansa. 

Ja tässä on yhteys Feynmaniin, joka keksi hienon keinon kiertää Heisenbergin nimissä oleva epätarkkuusperiaate: on mahdotonta mitata aivan tarkasti, koska mitattava ei ole siellä missä luulisi. Ja valo (fotoni) kulkee samanaikaisesti kahden rinnakkaisen aukon läpi, koska se kulkee kaikkia mahdollisia reittejä pitkin, samanaikaisesti.

Antti Hyry ei vastannut mitään, vaikka oli koulutukseltaan vahvavirtainsinööri, kun sanoin että “Maantieltä hän lähti” -novellikokoelman atomien vertaaminen myllyihin on harhaanjohtavaa. Se oli se kerta, kun ajoimme Keravalle katsomaan Saarikoskelle taloa, jonka Otava sitten ostikin.

Osa lukijoista suhtautui nyreästi kirjoitukseeni, jossa oli keskustelua AI:n eli tekoälyn kanssa. Koska suhtaudun itse nyreästi tai kauhistuneesti ainakin Kalifornian IT-alan jättiläisiin, olin hyvin varovainen, etten tilaisi jotain mistä ei sitten käytännössä pääse eroon.

Niinpä kysyin Open GTI:lä (ilmainen versio) järjestelmän omaa hinnoittelua ja versioiden keskeisiä ominaisuuksia. Sain ne heti ja tahdoin kokoelmiini vielä helposti tiedostona käytettävän version. Ja oikeassa olin epäluuloissani. Sellainen versio, joka purkaisi automaattisesti esimerkiksi tätä blogia ja poistaisi samalla kilkkeet, maksaa ainakin 200 dollaria kuukaudessa. Siis näkemiin.

Mutta ilmaisen vastauksen olin saanut jo Googlen tekoälymoodista, maksutta. Lihasmuisti, jota käytän tällä sekunnilla näpytellessäni näppäimistöä yhä huonommin, on kaikkien muusikkojen tuntema. Hermosto ja sen ohjaama lihaksisto eivät pysy edes ennallaan, ellei niitä harjoita päivittäin. Ja vanha sanonta, jonka tapaan esittää V. Horowitzin repliikkinä, pitää paikkansa. Pianonsoittoaan voi kohentaa harjoittelemalla vaivaiset neljä tuntia päivässä. Hän tekee itse niin, ellei ole konsertteja tulossa. Ja myös muiden virtuoosien mielestä hänellä oli maailman paras tekniikka - ja kummallinen käsien asento koskettimilla.

Tämän hermojen sähköisen ja kemiallisen muutoksen ja lihasten tapahtumat pystyy mittaamaan jo vakiintuneela välineistöllä.

Tämä kaikki juolahti mieleeni, kun taas huomasin, että tämä blogi omina ja lukijoiden teksteineen esimerkiksi vuodelta 2020 on aika järkyttävä katsaus menneisyyteen ja historian - mitä “tiesimme”, luulimme ja uskoimme. Suosittelen. Luin, vahingossa, kirjoittaneeni A. Burgessin ylistetystä romaanista “Earthly Powers”, että päähenkilö oli 81-vuotias, ja kirjoitti vain. Mutta Burgess osasi myös malaijia. Ja farsia. Tiettävästi.

Pohjalasti

 

Miksi harrastaa ikävystyttävää tekemistä, kun voi olla itse ikävystyttävä? Ja on.

Lapseni sanoi menevänsä harjoittelemaan; Mozartin Requiem Musiikkitalossa sovitettuna niille suurille uruille ja kuorolle. Ja jatkoi että tekisi mieli päästä laulamaan myös h-molli-messua. Johon minä, kuunneltuani monet kerrat myös tyttärenpoikia Bachin passioissa, että minulta on kuulematta elävänä ensi rakkauteni Bachin suurteoksiin, nimittäin Magnificat, jonka nimen suomensin ensimmäisen runokokoelmani otsikoksi (“Ylistys”).

Joiltakin kirjasta kirjoittaneista jäi huomaamatta monien säveltäjien korostama “hirvittävä Jumala”. Yksi näistä on Verdi. Laatikossani on suurenmoinen CD-levy, ensimmäisiä ostamiani 1980-luvun puolivälistä. 

Se tekniikka ei kestänyt kauan, oikeastaan vain 20 vuotta. Jokseenkin kaikki järkevä musiikki löytyy nyt verkosta hyvätasoisena.

Myös tässä blogissa on mietitty painettujen kirjojen ahdinkoa. Nyt olen joutunut seuraamaan keskustelua elokuvateatterien tuhosta, ja joku sanoi minulle huomanneensa, että eräät lipun ostaneet katsojat selaavat elokuvateatterissa filmin pyöriessä kännykkäänsä. 

Kuulin ajatelman, etteivät ihmiset jaksa enää katsoa puolentoista tunnin elokuvia. Oikeastaan tuo ei ole uutta. Jo kauan sitten oli ihmisiä, joita kaukosäädin kiinnosti ehkä enemmän kuin televisio. Puhuttiin surffaamisesta. Vaihdettiin kanavaa vähän väliä, hetken mielijohteesta ei ilman mielijohdetta. Olen kuullut sellaistakin, että purjehdittiin keskiaalloilla. Radion tiettyjen salamerkkien takana oli rytmimusiikkia jo silloin, kun Suomi suhautui sellaiseen torjuvasti.

Muistelen että ikätoverini Pena Kemppainen oli ajamassa sisään  “pop-musiikkia”, jonka yksi ilmentymä oli, ettei se varsinaisesti ala eikä pääty koskaan. Ja sivumennen sanoen arvottoman musiikin uranuurtajiin kuului Pekka Gronow. Olin yllättynyt ja ilahtunut, kun luin uudesta Kanavasta hänen asiallisen kirjoituksensa ajan ilmiöistä. (Häneltä sain ensimmäisen vihjeen jazzin hankkimisesta. En koskaan päässyt irti Charlien Parkerista enkä kappaleesta “lintutiede” eli “Ornithology”. Vinyylilevyn ostin helppohintaisena versiona eräästä myymälästä, joka oli Toisella linjalla, ei kaukana Heikkilän Makkaraliikkeestä.

Pohdiskelinkin tuossa, että aivan vastapainoksi olisi hyvä laatia perusteltua luetteloa otsikolla “Kirjoja joita ei kannata lukea”, ja sitten vielä sisarteos “Musiikkia jota on turha kuunnella”.

Tämä ei ole sanaleikki niin kuin “Ollin” Manasse Olotilanne –nimisen pakinahenkilön “Ajattelemattomia ajatuksia”. Vai oliko se Otso Kirjosiipi? Ainakin hänellä oli hyvä loppusointukaava: “Pian alle pyytää hyllyn, kylmä maa kun hyytää pyllyn… Viileä on lahnan povi - porsaan haave pahnan lovi.”

KaavaileMani kirjat eivät ole aivan pötyä. Ennen julkaistiin sanomalehdissä varta vasten arvosteluja, joissa selviteltiin, että on ilmestynyt kirja, joka on kuitenkin tasoltaan heikko niin ettei siihen paneutumiseen ole aihetta. Oli jopa julkaisu, jonka nimi oli “Arvosteleva kirjaluettelo”.

Mutta aina on ollut ihmisiä, joilla on ote elämästään. Tunsin eräänkin, jolla oli kurssi, kuorma ja pohjalasti, juuri kuten eräs Tšehovin novelliin “Kaksintaistelu” konna vaatii toiselta, jolla ei ole mieltä eikä määrää.

Tämä henkilö, jonka hautajaisissakin olin ei niin hirveän kauan sitten, ajoi elämänsä raitiotievaunua, joka oli ainakin useita vuosikymmeniä kuuutonen, Hietalahti - Arabia, ennen Marian sairaala - Hakaniemi. Hän viihtyi tehtävässään ja elämässään. Iltaisin ja viikonloppuina hän luki lainakirjaston teoksia äidinkielellään, joka oli ruotsi, ja kirjoitti sinikantisiin vihkoihin listaa ja huomioita ja havaintoja lukemastaan. 

Olen selaillut niitä vihkoja. Enimmäkseen tohtoritason tekstiä, Tolstoista, Dickensistä ja esimerkiksi Topeliuksesta, jonka “Välskärin kertomukset” miellyttivät häntä kovin.

Niin että minä vain kysyn tunnin junien ja uusien raitiolinjojen edistäjiltä, luuletteko että sellaisia kuljettajia löytyisi vielä?

Viivat

 

Television Leonardo da Vinci -sarjassa krediittejä eli luetteloa ohjelman tekemiseen osallistuneista on 12 sivua. Kaikki ovat ansainneet palkkionsa. Nykyisellä tekniikalla syntyy aivan ihmeellistä kuvaa. Valitettavasti puheena olevat ihmiset, esimerkiksi Leonardo itse ja hänen kilpailijansa Michelangelo ja Tiziano, jäävät hämäriksi. On turvauduttava kirjoihin. Vasarin “Taitelijaelämäkertoja” (1550) on edelleen otteeltaan modernein.

Sain vastaukseni. Ymmärrän, että luonnossa ääriviivoja ei ole olemassa. Ymmärrän että taiteilijoille ne ovat tarpeellisia. Tämän jutun kuva on valitettavasti huono. Mona Lisan hymyssä ei ole ääriviivoja. Kaikki on tehty väreillä. Tekniikan nimitys on “sfumato”.

Etäällä oleva näkyy silmään vaaleampana ja usein sinertävänä. Kysymyksessä on valon sironta, joka on eri väreillä erilainen.

Tavallaan Leonardo voitti ihmisen kaksisilmäisyyden ongelman. Meillä on kaksi silmää katsoa mutta vain yksi silmä piirtää. Teemme siis kaksiulotteista kuvaa, jolla on vain pituus ja leveys. Syvyys puuttuu. Lisäksi Leonardon kaltainen taiteilija taistelee syvyystarkkuuden kanssa. “Viimeisen ehtoollisen” pääasia näyttäisi olevan istujien varpaat ja pöydän jalat, jotka ovat kasvojakin terävämmät. Katsojan tulisi oivaltaa, että vertaus sinihuuruiseen, ikkunasta aukeavaan taustaan tarkoittaa “matkalla ikuisuuteen”.

Ilmavoimien miehet olivat tuskallisen hyvin selvillä korkeuden kuvaamisesta ja toimivat samoin kuin tehtiin tykistössä. Erilaisilla välineillä luotiin kaksi melkein samanlaista kuvaa jotka tuotiin päällekkäin. Ja presto! Ilmakuvasta saattoivat sitten näkyä lentokoneet kentällä.

Kuvittelen, miltä kärpäsen maailma näyttää, kun on sata silmää, joilla katsoa. 

Eukleides, joka määritteli muun ohella viivan (suoran), aiheutti näin paljon pahaa. Kun noin vuonna 1900 oli viimein päästy käsiksi atomin rakenteeseen, jouduttiin vielä työskentelemään yli puoli vuosisataa ennen kuin käsitettiin kvarkki. Atomiytimen protoni on kolme tai neljä kvarkkia, joiden massa on kuitenkin vain 1 prosentti hiukkasen koko massasta. Loppu on energiaa.

Mikä kvarkki on, se taitaa jäädä salaisuudeksi. Minulle tulee mieleen hernekeitto tai kaurapuuro. Ainakaan kvarkkeja ei voi edes mielessään halkaista, koska yhden haljetessa syntyy tilalle toinen. 

Sain taannoin kuulla, että sellaisilla kreikan kielen taitajilla kuin edesmennyt Marja Itkonen-Kaila, oli kovaa kysyntää. Koko ajan oli keksittävät nimiiä eliöille ja hiukkasille. Miksikö? Esimerkiksi englannin kielialueella ei ole poikkeuksetonta, että samasta otuksesta käytettäisiin samaa nimeä, jos sellaista onkaan. Kun tutkijat ottivat jo 1700-luvulla tehdäkseen listoja esimerkiksi kasveista, nimien kysyntä oli huima Eivätkä esimerkiksi Linnén luokkien kasvin nimet kerro juuri mitään kasvien sukulaisuudesta. Olisi sekin, jo esimerkiksi skitsofreniaan nähtävästi vaikuttavat 220 geeniä olisi nimettävä. Ville, Kalle, jussi…

Mendelejev, joka julkaisi ensimmäisenä atomipainojen mukaan järjestetyn taulun vuonna 1869, oli vuosisadan suurimpia ja tuntemattomimpia neroja. Kyllä se oli kuohuttava oivallus, että jokin rehellinen aine onkin jotain muuta, kuten sokeri on hiiltä, vetyä ja happea. Tai vesi, johon voi hukkuakin, on kahta kaasua.

Ainakin pronssikaudelta asti ihmisiä on vetänyt puoleensa parillisuus. Monissa vanhoissa uskonnoissa jumalia oli kaksi, ja he hallitsivat hyvää ja pahaa. Cambridgen professori Bullmore on erinomaisessa uutuuskirjassaan palannut ajatukseensa etenkin Descartesin jaon mieli / ruumis virheellisyydestä. Mielen “rajaa” ei ole löydetty eikä sen vaikutuksesta “ruumiiseen” ole selkoa. Ajatus ihmisestä koneena kuulostaa hyvältä mutta on väärä. “Ajattelen, siis olen olemassa” on virheelinen johtopäätös. Tuo “olla olemassa” on merkillinen sanonta ja nykyisen fysiikkamme mukaan perätön. Monet pienhiukkaset ovat välillä olemassa ja välillä eivät. Onko elektroni “olemassa” sillä hetkellä kun se siirtyy kvanttikuorelta toiselle? Oliko alkuräjähdys (Big Bang) vain seuraava lenkki?

Bullmoren mukaan näyttäisi, että mielisairaus saattaa olla tarttuva tauti. Merkittävän usein hankalan geenien järjestyksen lisäksi esimerkiksi skitsofrenian puhkeamiseen näyttää vaikuttavan lapsuus- tai nuoruusiän bakteeritulehdus. Autoimmuunijärjestelmä lähtee hyökkäykseen, mutta tulos onkin paha.

Minä sain nivelreuman ja sydäntulehduksen kymmenvuotiaana. Täysijärkisenä minua ei ole sen koommin pidetty. Viivoitus menee vinoon.

Onnea

 

Sattui tulemaan mieleen aasialaisuus. Kuinka ollakaan.

Mieleeni tuli Lin Jutangin kirja “Maallinen onni”. Tuo 1948 suomeksi ilmestynyt kirja oli sattunut kulkeutumaan mukanani, kun poimin vanhempieni asunnosta noin kymmenen vuotta sitten puolihuolimattomasti myös joitakin niteitä vilkaistakseni niistä kotonani jotain aika yhdentekevää. Olin hyvilläni, kun joku otti “Kansojen historian”, tuon verrattoman teossarjan, joka on todella miellyttävä lukea, ja poikani Kariston Klassillisen kirjaston 1920-luvulta, joka on ihan parhaita kirjasarjoja, mitä Suomessa on julkaistu Lisäksi se on kaunis, puoliranskalaiset sidokset ja nahkaselkä, punaista ja mustaa.

Äitini mieliharrastus oli maata välillä sohvalla ja katsella hyllyn kirjoja, niiden selkiä. Joskus hän sai siitä innoituksen ja kutoi Juhani Ahon Koottujen teosten värisen villapaidan.

Lehdessä kirjoitetaan välillä hyvistä kirjoista ja joskus sellaisista, joita joku hyvä ihminen kertoo parhaillaan lukevansa.

Itse harrastan myös huonoja kirjoja, joita ei kannata lukea. Tuo “Maallinen onni” taitaa kuulua niihin. Siinä kertoillaan täysin tietämättömille amerikkalaisille - vuonna 1938 - kiinalaisesta viisaudesta ja esitellään joitakin klassikkoja. Varmaan moni näki tuossa kirjassa ensimmäisen kerran nimen Konfutse, nykyisin Kungfutse. Hänen väitetystä opistaan on uusi suomennos. Hänet mainitaan joskus samaan hengenvetoon kuin Buddha, Zarathustra tai Jeesus.

Lin Jutang kirjoitti:” Koettaessamme hankkia elämänkokemusta teemme monella tavoin väkivaltaa luonnolliselle olemuksellemme. Me opimme olemaan kovia, teeskentelemään, muuttamaan sydämemme kylmäksi ja julmaksi. Kuta enemmän joku ylpeilee elämänkokemuksellaan, sitä varmempia voimme olla siitä, että hän on kadottanut aistiensa ja hermojensa herkkyyden. Tämä pitää erityisesti paikkansa politiikassa ja liike-elämässä. Tätä tietä tulevat maailmaan suuret kiipijät, jotka väkisten työntyvät huipuille sysäten muut syrjään. Täten syntyvät miehet, joilla on voimaa ja rautainen tahto ja jotka nimittävät rintansa viimeistä lämmönkipinää tyhmäksi idealismiksi tai hentomielisyydeksi, mikä on sammutettava mahdollisimman pian. Tällaisia ihmisiä halveksin rajattomasti. Maailmassa on muutenkin liiaksi kovasydämisiä ihmisiä…

Tämä maailma on täynnä humbugia, mutta buddhalaiset viisaat ovat jakaneet ihmisten narrimaisuuden kahteen suureen luokkaan: maineeseen ja rikkauteen… Omien havaintojeni perusteella olen tullut siihen tulokseen, että buddhalainen elämän narrimaisuuden jako ei ole täydellinen. Elämässä on kolme petollista houkutusta kahden asemesta, nimittäin: maine, rikkaus ja valta. Amerikkalaiset yhdistävät nämä mielellään yhdeksi ainoaksi suureksi humbugiksi. josta he käyttävät nimitystä “menestys”. Mutta monet viisaat tietävät, että maine, rikkaus ja valta ovat vain kaunistelevia sanontoja, joihin kätkeytyy elämäämme hallitseva epäonnistumisen, köyhyyden ja vähäpätöisyyden pelko. On paljon ihmisiä, jotka ovat jo saavuttaneet mainetta ja valtaa, mutta siitä huolimatta haluavat hallita toisia. Ne ovat ihmisiä, jotka ovat omistaneet elämänsä maansa palvelemiseen. Mutta he joutuvat suorittamaan kalliiin hinnan. Pyytäkää viisasta miestä heiluttamaan silinterihattuaan väkijoukolle ja pitämään seitsemän puhetta päivässä ja tarjotkaa hänelle presidentin paikkaa, niin näette, että hän kieltäytyy palvelemasta maataan. James Bryce sanoo Amerikan demokraattisessa hallintosysteemissä olevan sen vian, että se ei houkuttele maan parhaita miehiä antautumaan politiikkaan. Minusta jo yksinomaan Amerikan presidentinvaali on kyllin monimutkainen ja rasittava pelottaakseen kaikkia viisaita ihmisiä.

Kuinka täydellisesti katoavatkaan epäonnistuneen presidenttiehdokkaan aivoista kaksi viikkoa vaalien jälkeen kaikki suuret työttömyyskysymykset ja menoarviot! Mikä hän on parantamaan yhteiskuntaa ja kohottamaan ihmisten moraalia tai lähettämään toisia ihmisiä hullujenhuoneeseen?”

“I: Leikkaan kesäiltana terävällä veitsellä kirkkaanvihreätä vesimelonia punainen lautanen alustana. Ah, eikö se ole onnea!”