YMMÄRRYSHARJOITUS VUODEN VAIHTEEKSI

Kulunut vuosi 2017 on päättymässä ja kyseisestä vuodesta voi todeta että suuri suomalainen syöksykierre on vain kiihtymässä. Kyseisen vuoden mielipuolisuuden sekametelisopasta nousee esille kaksi erityisen suurta kikkaretta.

Ensimmäisenä oli kesäkuussa näytelty hallitusfarssi. Farssin puolellehan se kaikkine lentonäytöksineen meni muutenkin mutta sen ohella paljastui että Suomen hallitus on täysillä sitoutunut EU:n liittovaltiokehityksen nopeuttamiseen eli suomennettuna Suomen itsenäisyyden viimeistenkin rippeitten hävittämiseen. Jättäen suomalaisten tulevaisuuden sellaisen porukan päätettäväksi joka ei nakkaa suomalaisista paskaakaan. Unelma on toteutunut ja Suomi on päässyt suuriin päättäviin pöytiin kuulemaan mitä toiset siellä päättävät.

Toisena oli tietysti joulukuun melodraama jolloin ensiksi Helsingin kaupunki ja sen perässä sitten eduskunta päättivät että laittomasti maassa notkuville onnenonkijoille on taattava varma ja pysyvä elatus. Tämän myötä Suomea voidaan hyvin perustellusti verrata miehitettyyn maahan. Miehitetyssä maassa on miehittäjä joka ei osaa miehitetyn maan kansalaisten kieltä, jonka elatus on miehitetyn maan kansalaisten vastuulla ja jonka tarpeet menevät kantaväestön yli. Eli jos miehitetyssä maassa jostain säästetään, niin säästöt eivät koske miehittäjää. Samoin miehityksen arvosteleminen on kiellettyä ja rangaistavaa ja miehittäjän tavat sekä kulttuuri menevät kantaväestön oman kulttuurin ohi.

Niinpä vuoden nyt vaihtuessa Suomea voi pitää sekä siirtomaana että miehitettynä maana. Samoin sitä voi pitää luovutettuna maana sillä kyseinen asiantila saavutettiin vapaaehtoisesti laukaustakaan ampumatta. Nykyinen hallintomme on onnistunut siinä, mikä jäi O.W. Kuusiselta vaiheeseen. Asian tiimoilta on niin omassa blogissani kuin monessa muussakin paikassa mietitty että missä vaiheessa se suomalaisten pinna oikein palaa. Ehkä vielä tälläkin hetkellä pääosa suomalaisista on – pitkälti valtamedian ansiosta – hyviä itäsaksalaisia sillä se höyrypannun räjähdys ei näytä olevan tulossa edes äänestämisen muodossa. Vakikommentoija Qroquius Kad totesi hiljattain kommenttiosiossa asiasta varsin osuvasti:

Tässäkin kommenttiketjussa on mainittu sisällissota. Jos nyt joku kertoisi minullekin, miten se sisällissota saataisiin ihan oikeasti aikaan, keiden johdolla ja miten sen aloitettaisiin ja millä rahkeilla? Koska minä en todellakaan kykene näkemään tammikuun 1918 tapahtumille minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia 100-vuotisuusintaan, eikä aika myöskään näytä olevan puolellamme, vaan meitä vastaan.

Tottahan tuo. Juuri tuo on tilanne tällä hetkellä. Porukka joka puree hammasta ja puristaa nyrkkiä taskussa mutta siitä huolimatta alistuu. Mietin tässä itsekseni että mitkä mahtaisivat olla ne tekijät joitten myötä varoventtiili sitten lopulta pettää. Päädyin kahteen tekijään.

Ensimmäinen tekijä on se, että tarpeeksi moni ihminen toteaa, että tilanne on sietämätön. Että tämä raja ylitetään, niin silloin tilanteen täytyy alkaa tuntua jo ihmisten lompakoissa ja jääkaapeissa. Pelkkä kestovitutus ei siihen riitä. Mutta kun hetken miettii, niin siihen suuntaanhan ollaan jo hyvää vauhtia menossa. Jo nyt Suomessa on satoja tuhansia työttömiä joista hyvin suuri osa on ajautunut peruspäivärahalle ja joitten kohdalla ruokakaupassa ei mietitä että mikä maistuisi, vaan mihin on varaa. Hyvin moni on huomannut että heitä ei ole suomalaiselle valtionhallinnolle olemassa kuin ikävänä menoeränä.

Sama koskee myös viisikymmentä vuotta täyttäneitä ihmisiä jotka ovat elämänsä viimeisessä työpaikassa. Jonka menetettyään he päätyvät pian peruspäivärahalle ja heidät pakotetaan ”työvalmennukseen” yhdeksän euron bonuksella ja karenssin uhalla. Nämä kaikki ihmiset näkevät, että miehittäjän elatus puolestaan on varma, sitä ei uhkaa karenssi eikä sen eteen vaadita mitään. Samat ihmiset huomaavat myös niin valtamedian kuin poliittisen eliitin jatkuvasti julistavan että miehittäjä on yhtä aikaa siunaus, velvollisuus sekä ennen kaikkea välttämättömyys ja väistämättömyys.

Toinen tekijä on se, että tarpeeksi moni ihminen havahtuu siihen tilanteeseen että valtiovalta ei enää pysty / halua / molempia takaamaan heidän henkilökohtaista turvallisuuttaan jolloin sen voi taata vain itse. Mikäli oman turvallisuutensa halua taata, niin sehän on tietysti fiksuinta tehdä porukalla ja siten että turvana on myös kättä pidempää. Aseistetun ryhmän perustaminen on nykyisin periaatteessa helppoa verrattuna siihen, mitä tilanne oli sata vuotta sitten. Ihmisillä on aseita huomattavasti enemmän. Myös viestiyhteydet ovat aivan toista luokkaa eikä viestiä tarvitse kuljettaa jalan tai hevosella.

Tällaisilla mahdollisilla ryhmillä ei olisi varmasti – ainakaan alkuun – tavoitetta kaataa hallintoa eikä edes hyökätä miehittäjää vastaan vaan tarkoitus olisi taata oman lähipiirin (kylä, kaupunginosa, kortteli jne.) turvallisuus. Näitten ryhmien perustamisen kynnyksenä on siis se että tilanne mielletään sietämättömäksi ja virkavalta ei enää välitä ihmisten turvallisuudesta. Eli ihmiset muistavat silloin että yhteiskuntarauha on kaksipuolinen sopimus ja virkavalta on sanoutunut siitä omalta osaltaan irti. Kun tuo kynnys ylitetään, eivät ihmiset enää puolestaan välitä noudattaa lakiakaan joten järjestyneitten aseistettujen ryhmittymien kynnys käyttää asetta on paljon matalampi kuin vielä tämän hetken Suomessa.

Ensi vuonna, tammikuun 27. päivä tulee täyteen sata vuotta siitä kun Suomessa alkoi sisällissota. Siihen johtanut kehitys oli tietysti varsin pitkä, mutta tulee muistaa että varsinaisia aseellisia ryhmittymiä – niin suojeluskuntia kuin punakaarteja – alettiin laajemmin perustaa vasta syksyllä 1917. Kun aseelliset ryhmät oltiin perustettu niin silloin oltiin ylitetty tietty kynnys ja ei mennyt puoltakaan vuotta kun aseita alettiin myös käyttää ja tuloksena oli suuren mittakaavan lahtaaminen.

Voi sanoa, että nuokin joukot perustettiin siksi, että tilanne miellettiin sietämättömäksi (kumpikin puoli omalla tavallaan) ja samoin miellettiin että turvallisuutta ei voi taata kuin omin käsin ja kättä pidemmällä. Suora kaava:

1. Tilanteen ja mielialojen kiristyminen

2. Aseellisten ryhmittymien perustaminen

3. Tappaminen

En lähde ennustamaan Suomen tulevaisuutta tuon kaavan perusteella mutta ykkösvaiheessa täällä joka tapauksessa ollaan, samoin kuin muualla EU:n alueella ja se on varmasti hoksattu sielläkin. Miksi muuten EU – ja omat nilkkimme täällä Suomessa – olisivat niin innokkaita viemään tavallisilta siviileiltä heidän aseensa, erityisesti suurilippaiset puoliautomaatit? Aseitten viemisellä hallinto ei suinkaan pyri takaamaan kansalaisten turvallisuutta vaan turvaamaan itsensä kansalaisilta.

Tämä blogi on omalta hyvin pieneltä osaltaan pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että mielipuolisuus voitaisiin lopettaa poliittisella ratkaisulla. Mutta vaikka sellainen ihme tapahtuisi ja EU:ssa alkaisi itäeurooppalaistyyppinen ”samettivallankumous” niin tilanteemme on silti heikompi kuin Itä-Euroopassa aikanaan oli. Siellä nimittäin miehittäjä eli Neuvostoliiton manttelin perinyt Venäjä kotiutti miehitysarmeijan aikataulun mukaisesti muutamassa vuodessa.

Mutta kuka kotiuttaa täällä lännen puolella olevan miehittäjän joita on enemmän kuin neuvostosotilaita aikanaan Itä-Euroopassa? Käskyä ei voi tulla Euroopan ulkopuolelta sillä sellaista auktoriteettia ei ole olemassa. Miehittäjä kun tuli tänne suorastaan kutsuttuna. Siksi on selvää, että Euroopassa ja valitettavasti Suomessakin tulevat palamaan niin autot sekä talot ja myös aseet tulevat puhumaan. Alistumisen asteesta riippuu se ovatko ne ainoastaan miehittäjän aseita kun se ottaa rahoituksen jossain vaiheessa väistämättä loppuessa itselleen väkisin sen mikä sille ennen annettiin ilmaiseksi.

Toivotan lukijoille hyvää uutta vuotta 2018. En voi toivottaa edellistä vuotta parempaa sillä vuonna 2017 suomalainen syöksykierre saavutti jo niin jyrkän kulman että vauhti tuskin pysähtyy muuhun kuin mäen alla odottavaan kipeään törmäykseen. Toivotaan silti että vuonna 2018 ei tulisijojen ulkopuolella palaisi muut kuin nuotiot, niin kuin tässä vakikommentoijan Terho Hämeenkorven lähettämässä mainiossa kuvassa. Kiitos, Terho.

KAHDEKSAS EPISTOLA

Nyt kun joulunpyhät on saatu mukavasti lusittua niin on taas tullut aika tarkastella mitä suvaitsevais-tiedostava väestönosa on tiedostavuuden ABC-kirjasta meille lanttua jälttääville mulliturville yrittänyt viime aikoina opettaa. Viimeisin epistola loppui kesäkuuhun 2017 joten jatketaanpa siitä eteenpäin ja tarjotaan kansalaisille (ei niin) sattuvia sanontoja ja (ei niin) osuvia oivalluksia suvaitsevais-tiedostavalta väestönosaltamme. Koska vauhti jatkuvasti vain kiihtyy, niin kuluneen puolen vuoden pläjäykset (jotka ovat vain tietysti pieni osa tiedostavien pläjäyksien kokonaismäärästä) täytyy jakaa taas kahteen erilliseen epistolaan. Aloitetaan:

Heinäkuu 2017:

Eräät tutkijat, nimeltään Bryan Caplan ja Vipul Naik löysivät keinon jolla saadaan maailma ennennäkemättömään taloudelliseen kukoistukseen:

Tutkijat ehdottavat avoimia rajoja: Köyhyys loppuisi, jos köyhistä maista saisi muuttaa vapaasti rikkaisiin

Tutkijoiden mukaan eräs yksinkertainen tapa kaksinkertaistaa maailman rikkaus olisi avata rajat.

Työntekijöiden tuottavuus kasvaa valtavasti, kun he muuttavat köyhästä maasta rikkaisiin. Economistin mukaan joidenkin tutkijoiden mielestä työntekijöiden täysin vapaassa globaalissa liikkuvuudessa piilisikin biljoonien eurojen ratkaisu köyhyyteen.

Näitä avoimia rajojahan on kokeiltu jo tommoset parikymmentä vuotta ja saatujen tulosten pohjalta kyseiset tutkijat päättelevät että  jos asia on mennyt todistetusti vituralleen, niin yritetäänpä sitä samaa sata kertaa suuremmalla volyymilla ja toivotaan, että jos se sitten vaikka onnistuisi. Tässä kannattaisi muistuttaa Mikko Ellilän toteama ”yhteiskunta koostuu ihmisistä”. Tähän mennessä avoimien rajojen ja rajoittamattoman kehitysmaalaisen muuton myötä tarjolla ei ole ollut kukoistusta vaan persnettoa ja väkivaltaa. Joka on levinnyt lähtömaista sieltä saapuvien  mukana.

Elokuu 2017:

Aina seitsemänteen sukupolveen saakka kunnioitettu ja onneksi entinen tasavallan presidentti Tarja Halonen veti porot nokkaansa kun (muutamia) elintasosurffareita palautettiin sinne, minne ne kuuluukin palauttaa:

Presidentti Halonen ei hyväksy, että laillisuuden nimissä turvapaikanhakijoiksi saapuneita ihmisiä karkotaan maasta. Hän vertaa pakkopalautuksia 1930-luvun Saksaan, jossa kaikki tapahtui laillisesti, mutta ei suinkaan oikeudenmukaisesti eikä oikein.

Halosella tietysti unohtui taktisesti se pikku seikka että 1930-luvun juutalaiset eivät tulleet yhtä-äkkiä miljoonaporukalla Saksaan, siirtyneet saksalaisen sosiaalihuollon elätettäväksi eivätkä myöskään loistaneet väkivalta- ja seksuaalirikosten kärkipäässä. Samalla kuin Halonen unohtaa tämän varsin olennaisen seikan hän keksii mielestään yhtä olennaisen seikan:

Ihmisten liikkuminen on vähentänyt poliitikkojen puhetta ”kestävyysvajeesta” eli julkisen talouden velkaantumisesta suurten ikäluokkien ikääntymisestä johtuen. Kestävyysvajeesta eniten huolissaan olevien tahojen voisi kuvitella riemuitsevan. Suomeen on saatu lisää työvoimaa maksamaan veroja ja julkisen sektorin laskua. Riemunkiljahduksia ei tietenkään ole kuultu.

Hotellin respasta esitetään Tarjalle kysymys: millä tavalla nimenomaan juuri julkista sektoria aina vain enemmän kuormittava haittamaahanmuutto onkin se tekijä jolla rahoitetaan julkisen sektorin toiminta? Onko olemassa miinusrahaa joka muuttuu jollain ihmeen kummalla plusrahaksi? Karmeinta lienee, että Tarja ei ole kyseistä asiaa koskaan hahmottanut tai edes miettinyt. Muistutetaan siitä, että kyseinen nainen oli kaksitoista vuotta Suomen presidenttinä. Suomalaisten äänestämänä.

Tarja Halosen uusi, itseään monistava valuutta joka muuttaa velat saataviksi?

*

Tunnettu (ja nyt jo entinen) demari eli siis työväenluokan vakaumuksellinen kannattaja, joskin työväenluokkaa edustavia ihmisiä ehkä hieman parempituloisempi Mikael Jungner osoitti hänelle ominaista tyylitajua ja  taloudellista harkitsevuuttaan jota joku koiranleuka tosin saattaisi sanoa pilalle hemmotellun häiskän elitismiksi sekä impulssikontrollin täydelliseksi puutteeksi:

Hotellin respassa todetaan, että kuviteltu maailman pelastaminen ei todellakaan ole persaukisten hommaa ja muistutetaan että kyseinen Tesla kolmonen maksaa Suomessa yli 40.000 euroa eli huomattavasti enemmän kuin hyvin monen tavallisen suomalaisen vuosipalkan. Ehkä Jungnerin olisi kannattanut lahjoittaa kyseinen summa johonkin kehitysmaahan ehkäisyneuvoloitten käyttöön.

*

Sitten muistutetaan hepusta nimeltä Jori Eskolin. Hän on omasta mielestään jotain. Hotellin respassa ei ole vielä täysin selvinnyt että mitä, mutta kovasti hän on vihan kostaja kansallismielisiä ihmisiä kohtaan. Muuten hepun olisi voinut unohtaa, mutta pakkohan hänen lupauksestaan täytyy muistuttaa:

Hotellin respassa kiitetään Eskolinia siitä, että sinänsä jo etukäteen käytyihin presidentinvaaleihin tulee tiettyä jännitystä.

*

Turussa sitten marokkolainen haittamaahanmuuttaja meni ja puukotti suomalaisia ts. teki terrori-iskun. Saldona kaksi kuollutta ja kahdeksan haavoittunutta. Mitä asiaan totesi arkkiperkeleemme Kari Mäkinen? No, hän saarnasi tietenkin suvaitsevaisuuden epistolaa:

Tekijä on yksi meistä.

Ei. Tekijä ei ollut yksi meistä. Häntä ei olisi pitänyt koskaan laskeakaan Suomeen. Jos kyseistä jätkää ei oltaisi laskettu Suomeen, niin nuo kaksi murhattua ihmistä olisivat vielä elossa ja muut uhrit vammautumattomia. Ja kyseisen arkkiperkele Mäkisen mielestä maahamme pitäisi laskea jatkuvasti lisää porukkaa, jotka ovat ”yksi meistä”. Erotkaa ihmiset porukalla kirkosta. Se kun meinaan toimii kirkollisveron varassa.

*

Keskustan presidenttiehdokas Matti Vanhanen jatkoi sillä linjalla jolla hän jo 1980-luvulla vastusti Baltian maitten itsenäistymispyrkimyksiä. Tällä kertaa tämä älyltään tuppeensahattu mies totesi, että turvapaikkahuilailijoitten pitäisi saada jäädä Suomeen pelkältä fiilispohjalta:

Hy­lä­tyn pää­tök­sen saa­neis­sa­kin on nii­tä, jot­ka ai­dos­ti ko­ke­vat, et­tä heil­lä oli­si ol­lut oi­keus turvapaik­kaan. Ei hei­tä voi van­kei­na koh­del­la.

Maailmassa löytyy varmasti äkkiseltään noin 200 miljoonaa heppua jotka aidosti kokevat, että olis kovasti hyvä jos he saisivat suomalaisilta varman, pysyvän ja vasteettoman elatuksen. Hotellin respassakin koetaan aidosti, että rahaa tartteis olla enemmän. Mutta täällä ymmärretään tietyt taloudelliset realiteetit. Eikä hotellin respan henkilökunta ole koskaan tehnyt niin väkivalta- kuin seksuaalirikoksia. Itse asiassa täällä todetaan myös että ohrapuurokin on hyvää. Ja joo, laittomia maassaolijoita voi kohdella vankeina jos ne eivät häivy maasta vapaaehtoisesti.

*

Elokuussa kävi myös ilmi, että hotellin respan henkilökuntakin on osallinen  rasismiin, vihapuheeseen ja naisiin kohdistuviin raiskaus- ja tappouhkauksiin. Tieto oli sinänsä hieman yllätys, mutta pakkohan sen on olla totta sillä se loihelausui ajatusten valkovuoto Rosa Meriläinen:

Pistää vaan miettimään, että mitenkähän minun oma rakas vaimoni kestää minua tämän jatkuvan piilouhan synkässä varjossa?

*

Laitetaanpas sitten Turun terrori-iskun tiimoilta hieman suomalaista oikeuskäytäntöä:

Tarvinneeko kommentoida? Sisäministerimme Paula Risikkokin antoi asiasta loihelausuman jonka sisältö pisti hieman miettimään:

Sisäministeri Paula Risikon (kok.) mukaan käytävä keskustelu palautuskeskuksista keinona estää Turun puukkosurmat vie sivuraiteelle. Keskuksista ei olisi ollut apua Turussa.

Siis jos toi ihmisiä tappanut jätkä olisi ollut lukkojen takana niin se puukko olisi jotenkin mystisesti puukottanut nuo ihmiset itsekseen? Näinkö se pitäisi tulkita?

*

Elokuussa viranomaiset – taas kerran – huomasivat että Suomeen on palaamassa terroristi-interraililla olleita tyyppejä. Mikäs oli viranomaisten ratkaisu? No tämä:

Viranomaiset ovat pohtineet Isisin luota Suomeen palanneille ”ohituskaistaa” asuntojonoihin ja yhteiskunnan palveluihin.

ISISIN alueilta Suomeen palaaviin vierastaistelijoihin ja heidän perheisiinsä liittyy uhkia, jotka voisivat näkyä väkivaltana kaduilla ja kouluissa tai pahimmillaan johtaa viranomaisten mukaan joukkosurmaan ja terrori-iskuun.

Sisäministeriö julkaisi viime keväänä ehdotuksen viranomaisyhteistyöstä, jolla pyritään vähentämään uhkia edistämällä vierastaistelijoiden ja muiden alueella olleiden integroimista yhteiskuntaan muun muassa sosiaalipalveluiden avulla.

– Taistelualueelta palaavan yhteiskuntaan integroitumisen kannalta on keskeistä saada hänen elämäänsä liittyvät perusasiat, kuten asunto ja toimeentulo kuntoon, ministeriön ehdotuksessa kerrotaan.

Hotellin respassa tuumitaan, että olisikos ns. suksi vittuun äläkä tule koskaan takaisin-metodi sekä toimivampi että halvempi. Muistutetaan tuosta ohituskaistasta että Suomessa on muuten huomattava määrä kantasuomalaisiakin asunnottomia joita varten ei perustella moniammatillisia työryhmiä eikä järjestellä ohituskaistoja.

*

Syyskuu 2017

Ja syyskuussahan tulivat sitten nettimeemeiksi muuttuneet twitterpoliisit joitten myötä aukaisi toimintansa myös Suomen paras parodiatwittertili Keijo Kaarisade jota virkakoneisto pyrkii kovasti hiljentämään. Miksikö? No siksi, että hän tekee twiittinsä täsmälleen samalla lailla kuin nuo tosissaan twiittaavat poliisit.

Suuresta ja tahattoman humoristisesta oikeitten poliisien twittertoiminnasta voidaan esittää vaikkapa tämä Jari Taposen pläjäys:

Eli suomalainen peruskoulu poistaa terrorismin terroristista. Mikä ettei, sillä johan se on poistanut opiskelurauhan koululuokista. Joku voi vielä ihmetellä, miksi Pahkasika-lehti ei ole aloittanut toimintaansa uudestaan mutta sehän toimii koko ajan. Eri nimellä vaan. Sen nimi on nykyisin Todellisuus. Herää tietysti kysymys, että uskooko tuo Taponen oikeasti epistolaansa vai sanooko hän sitä, mitä hän virkamiehenä kuvittelee olevan viisasta sanoa?

*

Ja kyseinen Taponenhan sai tukea myös ajatusten Lievestuoreen Likaojalta eli Juhana Vartiaiselta joka on osoittanut jo aikaisemmin ettei demarien ja kokoomuksen välillä ole eroa sillä kyseinen jätkä on mahtunut molempiin hullujenhuoneisiin. Juhana jakoi meille viisauttaan:

Hotellin respasta muistutetaan, että kyseinen häiskä sai vuoden 2015 vaaleissa 11 436 ääntä.

*

Ja tähän väliinhän voisikin pistää lyhyen tiedostavan musiikinpläjäyksen Turuust:

*

Televisiossa on tullut jo ties kuinka monta vuotta suosittu zombiekauhusarja The Walking Dead. Reaalimaailmassa seurataan likimain yhtä kauhistuttavaa sarjaa nimeltä The Walking Swed.

Noitten ruotsalaistyttöjen ilmeistä näkee kysymyksen ”Mistähän tässä oikein on kysymys ja miks äiti pakotti meidät tänne?”.

*

Puolustusvoimain pääesikunta antoi syyskuussa ohjeistuksen, jonka mukaan sotilaspuvussa liikkumista yksin pimeän aikaan tulee välttää. Se sotilaspuku kun saattaa ärsyttää etnisesti edistyksellisiä maahanmuuttajia. Hotellin respassa mietitään sitä, että kannattaisiko Suomen poliisin myös päivittää pukeutumisensa sellaiseksi, ettei se ärsyttäisi uussuomalaisia? Tietysti varusmiehille olisi olemassa myös israelilainen vaihtoehto joka sopisi naisvarushenkilöillekin ja takaisi heidän turvallisuutensa. Vaikka täällä respassa ei erityisemmin tuosta naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta välitetäkään:

*

Suurena humanistina tunnettu vihreitten presidenttiehdokas Pekka Haavisto avautui vihapuheeksi tulkitsemiaan mielipiteitä vastaan:

Haavisto tahtoisi vihapuheesta rangaistavaa: ”Se on täysin moraalitonta”

Haavisto on valmis suitsimaan vihapuhetta mahdollisesti lainsäädäntöä tiukentamalla.

Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto olisi valmis tiukentamaan lainsäädäntöä vihapuhetta suitsiakseen.

Haavisto osoitti huolensa lisääntyvästä vihapuheen määrästä tänään Riihimäellä alkaneen vihreiden puoluevaltuuston kokouksen avajaispuheenvuorossaan. Hänen mukaansa vihapuheesta tulisi tehdä nykyistä herkemmin rangaistavaa.

Haavisto kertookin olevansa valmis suitsimaan vihapuhetta mahdollisesti lainsäädäntöä tiukentamalla.

– Jos sananvapautta käytetään aktiivisesti ihmisten hiljentämiseen tai vahingoittamiseen, niin minusta se on täysin moraalitonta ja sen tulisi olla rangaistavaa.

– Joko niin, että yksittäiset vihapuhujat joutuvat edesvastuuseen, tai kanavat, Haavisto sanoo.

Jos esimerkkitapauksia olisi enemmän, uskoo Haavisto, että myös vihapuhe vähenisi vähitellen.

Mikä hotellin respassa pantiin merkille oli se, että taas kerran se vihapuhe jäi määrittelemättä. Ja sananvapautta ei hotellin respan näkemyksen mukaan käytetä ihmisten hiljentämiseen tai vahingoittamiseen vaan mielipiteitten esittämiseen. Sananvapauden rajoittamista puolestaan käytetään sensuuriin ja sitä Haavisto kannattaa. Haaviston ongelmana on tietysti se, että ns. vihapuhujat perustelevat mielipiteensä häntä paremmin. Haaviston ratkaisu on luonnollisesti kieltää hänen mielestään väärät mielipiteet joten voi todeta että nimenomaan kyseinen Haavisto käyttää omaa sananvapauttaan aktiivisesti ihmisten hiljentämiseen tai vahingoittamiseen.

*

Lokakuu 2017:

Valtiovaltamme päätti että LGBTQTiiTyy-porukalle ja ennen kaikkea niitten komppaajille ei oltu vieläkään kumarrettu tarpeeksi joten se ilmoitti seuraavaa:

Henkilötunnusten uudistamista pohtiva työryhmä aloittaa työnsä tällä viikolla. Työryhmä pohtii myös vaihtoehtoa, jossa kaikkien henkilötunnukset vaihtuisivat.

Henkilötunnuksia pitää uusia, koska nykyiset tunnukset alkavat käydä vähiin.

…

Henkilötunnukseen liittyy nykyisin tietoa myös ihmisen iästä ja sukupuolesta. Esimerkiksi transsukupuoliset ihmiset ovat kokeneet ongelmallisena sen, että vaikka he voisivat vaihtaa hetun vastaamaan uutta sukupuoltaan, vanha sukupuoli näkyy esimerkiksi työ- ja koulutodistuksissa.

Ja tämän vuoksi myös 82-vuotiaan Pihtiputaan mummon tulee vaihtaa henkilötunnuksensa. Koska promillen puolikkaan murto-osa tai se porukka, joka ei itse asiassa edes kuulu siihen promillen puolikkaan murto-osaan mutta nostaapa egoaan asian tiimoilta on sitä mieltä.

*

Virkaatekevä valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen meni  ja totesi seuraavaa:

Valtakunnansyyttäjä huolissaan Suomen tilanteesta: Ymmärtävätkö rasistisen vihapuheen levittäjät, mitä he tekevät?

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen pitää selvänä, että rasistinen vihapuhe ruokkii katkeruutta ja jopa terrorismia.

Erityisesti hän murehtii eri kansanryhmiin kohdistuvavasta täsmäuhosta, rasismista.

– Syrjään sysätty ihminen katkeroituu helposti ja on altis kohde väkivaltaisten ääriliikkeiden värvääjille. Siitä ei hyvää seuraa, Toiviainen sanoo.

Hotellin respassa tulkittiin tämä niin muodikkaan epäselvästi ilmaistu termi ”täsmäuho” näin:

Täsmäuho: Erittäin voimakkaasti käytettyä kieltä jotain todistetuksi osoitettua selkeää epäkohtaa kohtaan, josta ei oikein pysty kommentoimaan ilman voimakkaasti käytettyä kieltä.

Toiviainen ei siedä täsmäuhoa vaan toteaa:

– Rasismin kohteet ajetaan nurkkaan, ja siellä nurkassa on helppo katkeroitua. Syntyy kasvualusta järjestäytyneelle rikollisuudelle ja jopa terrorismille.

Vihapuheella vainotut ihmiset ovat väkivaltaisten ryhmittymien uusiutuva voimanlähde.

– Yhteiskunnastamme ulos pelattuja ihmisiä on helppo manipuloida ja houkutella mukaan ääriliikkeisiin. Ymmärtävätkö rasistisen vihapuheen levittäjät, mitä he tekevät, Toiviainen kysyy.

Hotellin respasta muistutetaan että islamilaista terrorismia toteuttaneet henkilöt ovat yleensä kovasti opiskellutta väkeä ja suomalainen yhteiskunta tarjoaa haittamaahanmuuttajille tukea huomattavasti enemmän kuin mitä syrjäytyneille suomalaisille. Nurkassa on helppo katkeroitua suomalaisenkin. Mutta niistä suomalaisista vt. valtakunnansyyttäjä ei pahemmin piittaa. Heidän osansa on vain kestää ja hyväksyä. Tulee myös muistaa että tämä ns. täsmäuho on alkanut vasta sen jälkeen kun nämä ”kansainväliset veljemme” alkoivat murhata, pahoinpidellä, ryöstää ja raiskata suomalaisia. Suosittelemme Toiviaista miettimään onko ”täsmäuho” syy jollekin vaiko ehkä seuraus jostakin.

*

Sokea piste yhdenvertaisuusasioissa on se, että ajatellaan yhdenvertaisuuden olevan sitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla.

Yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiä kertoi suomalaisille, kuinka asian laita on ja mihin kannattaa totutella.

*

Eräs yleläinen naistoimittaja nimeltään Eräsyleläinen Naistoimittaja halusi kirjoittaa sekä historian että erään historiaa kuvaavan teoksen uusiksi. Niin kirjassa Tuntematon Sotilas kuin sitä kuvaavissa elokuvissa ei ole naisia etulinjassa johtuen siitä, että sodassa ei ollut naisia etulinjassa mutta toimittajan oli sitä vaikeaa hyväksyä. Missä määrin historian opiskelut muuten kuuluvat nykyiseen toimittajakoulutukseen vai kuuluvatko ne ollenkaan?

*

Marraskuu 2017

Iltasanomat uutisoi mielenkiintoisista veronäkemyksistään:

Hoitajat maksavat suurinta veropottia – ”Olemme Suomen selkärankaa, kaikki pienipalkkaiset naiset ovat”

Tilastossa on yli 32 500 lähihoitajaa, joten lähihoitajien keskimääräiset maksut ovat kerryttäneet yhteistä veropottiamme yli 220 miljoonalla joka vuosi. Kun lisäksi lasketaan terveydenhoitajat, hoitajat ja suuhygienistit, nämä terveydenalan ammattilaiset yhdessä kartuttavat verokirstua reilulla 307 miljoonalla eurolla.

Kaikella kunnioituksella suomalaisia hoitajia kohtaan, mutta yksikään heistä ei ole veronmaksaja niin kuin ei ole myöskään eräs sosiaalipiipertäjä Ykäkään. Heidän palkastaan vain kierrätetään niitä verorahoja joita varsinaiset nettoveronmaksajat ovat tienanneet.

*

Porvoossa eräs karibialainen neekeri meni ja puukotti kuoliaaksi oman, suomalaisen naisen kanssa tekemän lapsensa. Kuinka asiaan reagoi ulkopoliittisen instituutin tutkija? No näin:

Tartteeks tähän enempää kommentoida? Eli siis jätetään utopian vastaiset uutiset uutisoimatta?

*

Marraskuussa Helsingin Poliisi sitten toimi kuten puolueettoman viranomaisen nyky-Suomessa kuuluukin toimia eli nimitti nettipoliisiksi vihreitten aktiivin Teemu  Hokkasen joka opetti rahvasta heti virkaan päästyään:

Valtaväestö ei kaipaa yhtä vahvaa suojelua kuin vähemmistöryhmät. Tämä johtuu siitä, että vähemmistöllä ei yleensä ole tosiasiallisia mahdollisuuksia syrjiä enemmistöä siten, että sillä olisi yhteiskunnan mittakaavassa vaikutusta. Toisin päin kylläkin.

Sinänsä suomalaiset ovat niin arabeihin, afrikkalaisiin kuin muslimeihin verrattuna hyvin pieni vähemmistö. Mutta näin maakuntatasolla voi todeta, että miksipä vähemmistön tartteisi sortaa suomalaisia kun suomalainen virkakoneisto tekee sen positiivisen diskriminaation muodossa itsekin.

Vihapuhe ja sen kylkiäisenä usein tuleva yhteydenottojen ryöpytys kaventaa myös sananvapautta ja yhteiskunnallista keskustelua. Poliitikoilla, tutkijoilla, toimittajilla ja kaikilla muillakin ihmisillä on edelleen oltava mahdollisuus toimia ja julkituoda mielipiteitään eri vähemmistöistä ilman, että eri mieltä olevat yrittävät vaientaa heitä esimerkiksi vainoamalla tai uhkailemalla, unohtamatta vähemmistöjen itsensä kohtaaman väkivallan riskin nousua.

Toteaa poliitikko Hokkanen samalla kun hän virkansa suomin valtuuksin on kaventamassa sananvapautta ja yhteiskunnallista keskustelua. Monikultturismia kannattavilla ihmisillä on kyllä erinomaiset mahdollisuudet saada sanansa julki. Kas kun eihän heidän puolellaan ole kuin koko valtamedia. Ja jos puhutaan vähemmistöihin kohdistuvasta väkivallan uhasta niin siinä Hokkanen toistaa samaa iskulausetta jota on hoettu jo noin viisitoista vuotta eikä sitä vieläkään ole tapahtunut. Laitetaanpa muutama kyseisen häiskän avautuminen:

Da Helsinki five-o

*

Suomessa kunnioitettiin kuudes joulukuuta suomalaisia sankarivainajia siten, että kaatuneitten haudalle laitettiin vapaaehtoiseen kunniavartioon saman ikäisiä henkilöitä kuin mitä sotilas oli ollut kaatuessaan. Nuoria miehiä ja nuoria naisia. Hieno ele. Ja sen myötä eräs sipoolainen kunnallispoliitikko Sami Nykter päätti saada nostetta uralleen ilmoittamalla julkisesti pelkäävänsä että suomalaisiin nuoriin siirretään sotasukupolven traumoja ja ”niin hienolta ja kunnioittavalta kuin se kuulostaakin, niin kuulisin mielelläni, mitä traumoja analysoineilla psykoterapeuteilla olisi tästä ajatuksesta sanottavaa”.

Niin notta käydään kunniavartiossa, kunnioitetaan menneitten sukupolvien uhrauksia ja saadaan siitä itse sitten lähtemättömät traumat? Ehkä kyseinen tyyppi vahingossa paljasti sen, kuinka posliinia vihreät itse ovat henkisesti. Ei ihme, että siinä suunnassa osataan se käsittämättömistä asioista loukkaantumisen äärimmäinen taito.

*

Marraskuussa myös vasemmistoliiton presidenttiehdokas Merja Kyllönen kertoi kommunistisesta sananvapausnäkemyksestään ja halusi rangaista eduskunnan väärinajattelijoita:

Ja luonnollisesti sen, mitä se syrjivä, rasistinen ja tasa-arvoa loukkaava puhe eduskunnassa sitten olisi määrittelisi tietenkin Merja Kyllönen ja merjakyllöset. Presidentinvaalikampanjassaan kyseinen kyllönen uudisti räpin onnistuen tekemään siitä vielä entistäkin hirveämpää. Kyseinen pläjäys kestää 3 min 9 sek ja jos joku pystyy katsomaan sen kokonaan loppuun niin ilmoittakoon asiasta ja hänelle annetaan Hotelli Yrjöperskeleen kunniamaininta:

Ja ehkä tämän taidepläjäyksen myötä tuli ämpäri tällä erää täyteen joten ehkä lopetamme tällä erää ja jatkamme tiedostavia pläjäyksiä Yhdeksännen Epistolan muodossa kunhan ollaan saatu vuosi vaihdettua. Mutta koska välipäivinä täytyy syödä hieman kevyemmin, niin laitetaanpa tähän loppuun vielä varsin vetokelpoinen kasvisruokaresepti:

VALDEN JOULULAHJA

Laitetaanpa vielä lyhyt juttu ennen jouluun hiljentymistä. Kyseessä ei ole fiktiivinen joulutarina vaan joululahja jonka hallitus antoi suomalaisille köyhille. Eli niille vapaaehtoisille toimijoille jotka antavat vähävaraisille ruoka-avustusta annettu tuki putoaa ensi vuonna nollaan. Kahtena aikaisempana vuonna se apu on ollut miljoona euroa vuodessa. Ilman tukea jäi mm. Heikki Hursti joka sai edellisenä vuonna 80.000 euroa ja epäilemättä sille rahalle on ollut tarpeellista käyttöä.

Kyseinen apu on ollut voimassa kaksi vuotta ja se on aikanaan tehty perussuomalaisten aloitteesta. Selvää on, että päätöksessä näytettiin keskisormea Halla-ahon johtamille perussuomalaisille joka muuttui viime kesänä oikeasti kansallismieliseksi puolueeksi.

Ylen uutisen mukaan sosiaali- ja terveysministeriö totesi että ruoka-avun tapaisesta köyhäinavusta olisi päästävä hyvinvointivaltiossa eroon. Yksi hallituksen kärkihankkeista keskittyykin hyvinvoinnin edistämiseen ja eriarvoisuuden kaventamiseen.

Hotellin respassa jäädään odottamaan hallituksen toimia. Hallituksen, jolle yli viisikymppinen työtön suomalainen ei ole edes olemassa. Ja respasta huomautetaan että kun ottaa huomioon että kyseinen ministeriö kantaa leijonanosan utopistisesta väestönvaihtoprojektista jonka kustannuksiin ei riitä miljoona euroa edes yhdeksi päiväksi voi todeta että vittuilu on taitolaji. Joululahjoja on monenlaisia. Kai se keskisormikin sellaiseksi lasketaan.

Ja tää puurokin on ihan paskaa

JOULUTARINA 2017

Kuusen kertomaa

Elettiin jouluaattoa Reunansyrjässä. Varsin kosteat syksyiset kelit olivat jatkuneet pitkälle joulukuuhun mutta pari viikkoa aikaisemmin ilma oli alkanut lopultakin pakastua, maa routaantui ja leijailevat vitihiutaleet sekä matalalta paistava talvinen aurinko olivat alkaneet maalata maastoa talven väreillään jotka näyttivät että valkoista on niin monenlaista. Nyt lunta oli jo kolmisenkymmentä senttiä. Reunansyrjän keskusta oli  itsessään kovin pieni ja sen ympärillä sijaitsevat omakotitalot olivat sen verran hajallaan että naapurit eivät välttämättä olleet edes näköetäisyyden päässä toisistaan. Erään talon pihaan naapurin valot näkyivät sentään kajastuksena mutta muuten oli hämärää, sillä jouluaaton vähäinen päivänvalo oli pikku hiljaa kaikkoamassa eikä kyseisen talon yksityistien varrella ollut katuvaloja.

Kyseisen talon pihalla oli viisitoistavuotias poika joka oli rakentanut tiilistä pienen tulisijan lähelle suurta pihakuusta. Kuusi oli tontin hallitseva hahmo, varmaankin yli satavuotias, ellei sitten paljon vanhempikin. Poika oli tuonut paikalle valmiiksi sopivia koivuhalkoja joista osan hän oli pilkkonut syttypuiksi. Mukana oli myös tuohta sekä tervaspuuta. Poika oli tuonut paikalle myös kolme pölkkyä istuimiksi. Hän istahti yhdelle niistä ja alkoi kärsivällisesti veistellä tervaksista kiehisiä. Kärsivällisyyttä tarvittiin, sillä kiehisten tekeminen oli pojalle varsin uusi taito eikä mukana ollut vielä ajan mukanaan tuomaa kymmenien kertojen opettamaa varmuutta. Lopulta hän katseli lopputulosta, nyökkäsi tyytyväisenä, laittoi tuohet ja tervakset tulisijaan, lisäsi pilkottuja syttypuita ja kaivoi takkinsa taskusta tulitikkurasian. Tällaisia tulia ei sytytetty millään sytkärillä. Tuli tarttui sytykkeisiin, kiitti ja alkoi levitä tuoden pimentyvälle pihalle kauniisti lumesta heijastuvaa ja keinuvaa valoaan.

Sisällä talossa pojan isä ja äiti katsoivat pojan verkkaista touhuamista keittiön ikkunasta. Äiti totesi huolestuneella äänellä:

- Siellä se taas tuon kuusen juurella jotakin tusaa. Kyllä meidän hei ihan oikeasti pitäisi puhua asiasta jollekin? Vaikka psykologille? Onhan tästä puhuttu jo niin monta kertaa.

Isä oli hetken hiljaa katsellen samalla kun poika viritteli tulen ylle pakin kiehumaan. Sitten hän vastasi:

- On puhuttu niin. Jaa että psykologille? Mitäs se kysyisi ensin? Kuinka pojan koulu menee? No, paremmin kuin koskaan. Kuinka pojan elämä muutenkin menee? Tasaisemmin kuin koskaan. Onko käytöshäiriöitä? Ei niin minkäänlaisia. Onko päihteitten käyttöä? Ei sitten ollenkaan. Sitten se psykologi kysyisi että mikä oikeastaan on vikana. Ja me vastattaisiin että se käy aika ajoin varttitunnin seisoskelemassa tuon pihakuusemme juurella. Jolloin psykologi tuumisi että ehkäpä hänen kannattaisi pitääkin istunto vanhempien kanssa. En minä sitä kiistä etteikö tuo ole omituista. Mutta siihen se pojan omituisuus sitten loppuukin. Pojasta on tullut vuodessa ihan uusi mies. Kun vertaa siihen mitä se oli vuosi sitten. Kyllä minä tuon pojan kuusenjuurella kyykkimisen kestän.

Kyseinen perhe oli muuttanut Reunansyrjään vuotta aikaisemmin. He olivat sitä ennen asuneet Helsingin Vesalassa, viihtyisässä 90 neliön omakotitalossa. Isä toimi Terveystalossa työpaikkalääkärinä ja äiti puolestaan Yliopiston kirjastossa. Periaatteessa perheen puitteet olivat olleet päällisin puolin kunnossa mutta perheen ainoa lapsi, teini-ikäinen poika oli alkanut käyttäytyä huolestuttavasti ja muuttunut jo paria vuotta aikaisemmin ongelmanuoren arkkityypiksi. Ensiksi oli tullut selittämättömiä koulupoissaoloja. Läksyihin poika ei jaksanut keskittyä vaan pelaili lähinnä kotona pelejä.

Sitten poika oli alkanut käyttää alkoholia ja mukaan oli tullut jo muitakin päihteitä. Myös käytös vanhempia kohtaan oli muuttunut törkeäksi eikä vanhemmilla ollut enää mitään otetta poikaansa. Rötöksiäkin oli tullut, tosin silloin alle viisitoistavuotiaana hän ei ollut joutunut niistä edesvastuuseen. Mutta lastensuojelulle asiasta kyllä ilmoitettiin ja se oli ottanut yhteyden vanhempiin pojan käytöksen tiimoilta. Tämä ei ollut vanhemmille yllätys mutta kylläkin suunnaton häpeä. Hehän olivat kuitenkin niin sanottu hyvä perhe sekä menestyneitä ja vallitsevan käsityksen mukaan oikeamielisiä, humanistisia ja tiedostavia ihmisiä. Ainakin he halusivat antaa kuvan hyvästä ja onnellisesta perheestä. Tosiasiassa myös vanhemmatkin olivat muodikkaasti sanottuna kasvamassa erilleen toisistaan ja pääosin heitä piti yhdessä vain poikansa.

Vanhemmat olivat molemmat itsekin koko lailla vapaan kasvatuksen lapsia joten he ymmärsivät että ei heistä olisi yleisen kurinpalautuksen tekijäksi. Millä he olisivat sellaisen oppineetkaan? Elleivät he keksisi jotain muuta, niin kurinpalautusta yrittäisi lastensuojelu. Ajatus pojasta laitoksessa oli vanhemmille ja ennen kaikkea heidän maineelleen vanhempina liikaa ja he päättivät että maiseman vaihto olisi ainoa toimiva ratkaisukeino.

He puhuivat muutosta nimenomaan poikaansa ajatellen mutta taustalla oli toinenkin syy jota he eivät olleet saaneet sanotuksi toiselleen ääneen. Tai lähinnä tunnustetuksi. He olivat molemmat vihreitten kannattajia, vieläpä melko aktiivisia sellaisia ja uskoivat syvästi monikulttuurisuuteen ideologiana. Viimeisten vuosien aikana – vaikka he vielä suhteellisen rauhallisella omakotitaloalueella asuivatkin – realismi oli kuitenkin jyrännyt unelman vaikka sen ääneen tunnustaminen tuntui mahdottomalta. Mutta Kontula ja Mellunmäki olivat aivan liian lähellä eivätkä he olleet sokeita. Heidän poikansa ei ollut jakanut heidän utopiaansa vaan kertonut kursailematta siitä todellisuudesta missä hän joutui Vesalan yläasteella elämään.

Vanhempien oli vaikea hyväksyä poikansa mielipiteitä mutta silti jossain mielen perimmäisissä sopukoissa pyöri ajatus että ehkä pojan käyttäytymiselle ja jatkuvalle alamäelle oli joku syy. Todellinen syy. Muukin syy kuin joku muodikkaasti esitetty esimerkiksi ADHD-diagnoosi jolla saattoi aina siirtää vastuun sattumalle ja hakea apua lääkkeistä. Joka tapauksessa oli ollut aika etsiä ulospääsyä. Vanhemmat olivat käyttäneet kaikki mahdolliset suhteensa ja nykineet jokaisen tuntemansa narun. Lopputuloksena oli se, että isä sai lääkärin viran Naakkamon terveyskeskuksesta ja äiti puolestaan Naakkamon kirjastosta.

Vesalan talo pantiin myyntiin ja samalla alettiin etsiä uutta taloa Naakkamon ympäristöstä. Poika tuntui ottavan ajatuksen muutosta yllättävän rauhallisesti. Ehkä hän oli siitä jopa mielissään. Itse asiassa juuri hän älysi etsiä taloja hieman Naakkamoa kauempaa ja oli löytänyt 120 neliön omakotitalon Reunansyrjästä. 1960-luvun alussa rakennettu yksikerroksinen talo suurella tontilla ja hyvin rauhallisella paikalla. Talosta olisi Naakkamoon hieman päälle 30 kilometrin ajomatka. Ei se olisi liian kaukana työmatkaa ajatellen. Vaikka vanhemmat vihreitä kannattivatkin niin toki heillä molemmilla oli oma auto. Poika voisi käydä pientä Reunansyrjän yläastetta. Muuttopäätös tehtiin, vaikka vanhempia hieman hämmästytti se suhteellisen pieni hinta mitä he olivat Vesalan talostaan saaneet. Taisi olla niin, että moni muukin oli herännyt realismiin eikä monikulttuurisen unelman vieressä asuminen viehättänyt.

Muutto oli tapahtunut heti koulun syyslukukauden päätyttyä ja ensimmäinen joulu meni muuttolaatikoitten seassa. Muuttomatkalla poikaa ei ollut kiinnostanut katsella maisemien vaihtuminen Itä-Helsingistä maaseutumaisemaksi vaan hän keskittyi räpläämään jotain peliä älypuhelimellaan. Samalla lailla meni joulu. Poika oli jotenkin ajautunut niin kovin kauas vanhemmistaan. Joskus tapaninpäivän tienoilla poika meni ulos tupakoimaan – vanhemmat olivat sallineet sen jo aikaa sitten vaikkeivat siitä pitäneetkään – tapansa mukaan ja alkoi kierrellä hetken mielijohteesta suurta tonttia ympäri tutustuen samalla uusiin paikkoihin. Kierros päättyi suuren pihakuusen luokse.

Joululoman aikana poika meni aina uudestaan tupakoimaan kuusen juurelle. Isä huomasi ikkunasta että poika seisoi paikallaan tupakan sammutettuaankin. Milloin viisi, milloin kymmenen, milloin viisitoista minuuttia. Poika näytti olevan kuin hypnotisoitu. Mutta sisään palatessaan hänen kasvoillaan ei ollut enää sellainen velton välinpitämätön ilme johon vanhemmat olivat tottuneet. Siinä ilmeessä näkyi olevan elämää. Vuosi vaihtui ja poika aloitti koulun Reunansyrjän yläasteella. Vanhemmat antoivat ajan kulua ja ottivat muutaman viikon kuluttua yhteyden pojan luokanvalvojaan kysellen kuinka pojan koulu oli lähtenyt käyntiin tässä paljon pienemmässä koulussa kuin mihin hän oli ennen tottunut. Opettaja oli vastannut:

- Hän on kyllä ihan miellyttävä ja hyväkäytöksinen nuori mies. Näyttää tulevan ihan hyvin toimeen muun oppilasryhmän kanssa. Mutta… no, tiesinhän minä kun kuulin että mistä suunnasta hän tulee että hänen osaamisensa on noin vuotta jäljessä muun ryhmän tasosta. Mutta luulen hänen ottavan eron kiinni, sillä hänellä on yllättävän hyvä asenne koulutyötä kohtaan. Hän on pyytänyt tukiopetusta ja ylimääräisiä tehtäviä. Ja mitä olen muilta opettajilta kuullut, nämä tehtävät ovat tulleet aina suoritettuna ja aikataulussa takaisin. Tuntuu siltä kuin hän haluaisi innokkaasti ottaa siellä Helsingissä menettämäänsä aikaa kiinni.

Vanhemmat miettivät asiaa keskenään ja huomasivat että poikahan vietti kyllä paljon aikaa huoneessaan ovi suljettuna. He olivat olettaneet että hän vain pelailisi siellä. Niin kuin aina ennenkin, vähät välittäen läksyistä tai tehden ne lähinnä hutaisemalla. Kumpikin kehitti aika ajoin tikusta asiaa käydäkseen pojan huoneessa. Huomatakseen että älypuhelin lojui sängyllä ja pojalla oli nenä kiinni kirjassa. Poika ei ollut edes tiuskinut vanhempien huonevierailuja vaikka aikaisemmin olisi asiasta huomauttanut hyvinkin karkeaan sävyyn. Läksyjen teon jälkeen poika meni aina  hetkeksi seisomaan pihakuusen viereen. Vanhempien teki mieli kysyä mitä poika siinä kuusessa näki mutta kumpikaan ei saanut sitä aikaiseksi.

Poika alkoi myös kohentaa kuntoaan. Mitään kuntosalia siihen ei tarvittu vaan hän teki vapaaehtoisesti kaikki lumityöt ja piti myös huolen talon sekä pönttöuunin että saunan puuhuollosta. Poika alkoi herätä itse aamuisin hyvissä ajoin ennen koulupäivää että ehtisi tehdä lumityöt. Tämä ihmetytti myös vanhempia sillä poika oli ollut koko ikänsä hyvin veltto eikä millään muotoa liikunnallinen.

Talvi vaihtui kevääksi. Pojan hyvä vaihe jatkui. Ja joka ilta hän kävi pihalla seisomassa ja tuijottamassa kuusta. Joskus huhtikuun alussa isä uskaltautui kysymään:

- Tuota… mitä sinä oikeastaan tuossa kuusessa näet? Kun sinä käyt sen luona joka ilta.

Poika katsoi isäänsä rauhallisesti ja hymyillen:

- Se kertoo minulle asioita. Näyttää asioita. Antaa minun tuntea asioita. Tärkeitä asioita. Asioita joita en ole aikaisemmin tajunnut.

- Mutta… eikös tuo ole vähän… no… omituista.

Poika hymyili edelleen. Pahinta oli että se hymy oli juuri sellainen mitä vanhemmat olivat jo pitkään toivoneet näkevänsä ja mikä oli ollut pitkään kadoksissa.

- Onko koulunkäynnissäni tai käytöksessäni ollut huomauttamista?

- Ei, ei missään nimessä. Sehän on parempi kuin koskaan ennen.

- Eli ei kai asiassa ole mitään ongelmaa?

Isän oli pakko vastata että ei ole. Mutta vanhemmat olivat silti huolissaan. Poika oli paremmalla tolalla kuin koskaan ennen. Mutta entä jos hän oli kuitenkin sekoamassa? Kun poika oli poissa kotoaan niin vanhemmat kävivät itsekin kuusen juurella seisomassa. Mutta se oli vain kuusi. Ei se mitään kertonut. Eikä näyttänyt. Vain pelkkä puu. Komea sellainen toki. Ikivanha. Vanhempien mielessä kävi ajatus että pitäisikö tuo puu kaadattaa. Mutta se jäi vain ajatukseksi sillä takana oli pelko että puun kaataminen toisi sen vanhan pojan takaisin. Järki voitti muutenkin. Jos pojan elämä oli asettumassa raiteilleen niin ei se jokailtainen kuusen tuijottaminen voinut olla niin merkityksellistä.

Saattoi olla niin, että kevään aikana poika vähensi kuusen luona käymistä. Tai sitten vanhemmat vain blokkasivat asian mielestään. Ehkä he ajattelivat pojan vain käyvän tupakalla. Vaikka he tiesivät pojan lopettaneen tupakoinnin. Toukokuun lopulla opettaja soitti vanhemmille:

- Muistan sen tammikuisen keskustelun pojastanne. Hän on suorittanut koulutyönsä edelleenkin esimerkillisesti mutta ajattelin ilmoittaa teille, että siitä huolimatta hänen kasiluokan kevättodistuksensa numerot eivät nouse yhtään joulutodistuksesta.

- Mutta miksi? Juurihan sanoitte että hän on tehnyt ahkerasti työtä.

- Kyllä. Mutta meidän koulussamme annataan numerot sen mukaan mikä on oppilaan osaamisen taso. Toisin kuin, kuinka sen sanoisi, edistyksellisemmillä alueilla sijaitsevissa kouluissa. Hän on ottanut paljon kiinni sitä, missä on jäänyt jälkeen ja nyt hänen osaamisensa taso alkaa olla juuri sellainen, mitä joulutodistus valheellisesti kertoi. Tällä vauhdilla seuraavalla lukukaudella numerot alkavat varmasti nousta. Hän tietää sen itsekin eikä ole pettynyt kevättodistukseensa.

Ennen kevätjuhlaa poika kertoi vanhemmilleen:

- Minä sain kesätöitä.

- Mutta sehän on hienoa. Mutta mistä? Kesätyöt ovat täälläkin kiven alla.

- Naapurilta. Minä menen sinne pariksi kuukaudeksi semmoseksi apumieheksi. Se sanoi että kyllä yhdelle yritteliäälle nuorelle miehelle sen verran hommia löytyy.

Heidän parinsadan metrin päässä asuva naapuri oli kuusikymppinen kuljetus- ja maansiirtoyrittäjä jonka omat lapset olivat jo lähteneet maailmalle ja joka asui taloaan vaimonsa ja parin koiransa kanssa. Poika oli tullut naapurin pariskunnan kanssa tosi hyvin juttuun vaikka vanhempien mielestä he olivat jotenkin… liian rahvaanomaisia. Liian maanläheisiä. Liian maalaisia. Suorastaan juntteja. Liian… kansallismielisiä. Varmaan äänestivät persujakin. Mutta he, niin kuin paikalliset ihmiset muutenkin olivat kyllä kovin kohteliaita. Silti pojan vanhemmat halusivat pitää pienen hajuraon heihin. Olivathan vanhemmat kuitenkin kovasti suvaitsevia, tiedostavia ja kansainvälisiä ihmisiä. Kun Itä-Helsingin realismi oli jäänyt taakse oli vanhaan unelmoivaan utopiaan helppo palata. Sitä utopiaa kolhi heidän poikansa vielä samassa keskustelussa:

- Niin joo, ja sitten minä haluaisin lähteä heinäkuussa Metso-leirille. Se kestää kolme päivää ja se on täällä Reunansyrjässä.

- Jaa Metso-leirille? Mikäs leiri se semmonen on?

- Siellä opetellaan erätaitoja, riistanhoitoa, aseenkäsittelyä ja ammuntaa. Minä meinaan suorittaa siellä metsästäjäntutkinnon. Jos te ette kustanna sitä niin minä voin maksaa sen itse niistä kesätyörahoistani.

Vanhemmille nousi pala kurkkuun muttei suinkaan liikutuksesta. Isä oli siviilipalvelusmies sekä vakaumuksellinen pasifisti ja kummatkin vanhemmat vastustivat aseita. Samoin metsästystä joka oli heidän mielestään sekä tarpeetonta että barbaarista. Mutta oliko heillä tässä vaiheessa enää mahdollisuus kieltää tätä pojaltaan? Hän oli ollut Reunansyrjään muuton jälkeen kuin ihmisen ajatus eikä ollut oikeastaan pyytänyt yhtään mitään. Toisin kuin vielä se Helsingissä asunut samanniminen ja -näköinen poika. Joka ei pyytänyt vaan vaati. Ja sai raivarin jos ei vaatimaansa saanut.

- Ketkäs sitä leiriä muuten vetää?

- Ne on Suomen Metsästäjäliiton alaisia leirejä ja niitä vetää paikalliset metsästäjät. Täällä sitä vetää Reunansyrjän metsästysyhdistys. Toi naapuri – joka palkkas minut kesätöihin – on yksi vetäjistä.

- Häneltäkös sinä tämän idean sait?

- En. Sain sen ihan itse. Mutta hän kannusti sitä kun kuuli. Hän tulee juttelemaan teidän kanssanne varmaan piankin. Hän nimittäin ajatteli, että hankittais mulle rinnakkaisluvat hänen aseisiinsa ja hän voisi viedä minut kanssaan syksyllä metsälle. Teidän – anteeks vaan – maailmanparantajien takia kun minulla ei ole lupaa hankkia omaa asetta kuin vasta kahdeksantoistavuotiaana.

Minkäpä vanhemmat mahtoivat, vaikka huomasivat poikansa lauseessa aika ankaran kuittailun heidän maailmankatsomustaan kohtaan ja se kieltämättä sattui. Niin kuin sattui myös ajatus aseesta heidän poikansa kädessä. Samalla kun poika paransi otetta omasta elämästään hän alkoi jatkuvasti kaikota yhä kauemmas niistä periaatteista jotka taas vanhemmille olivat tärkeitä. Niinpä syksyllä naapuri haki pojan aikaisin viikonloppuaamuisin maastoautollaan. Ensin sorsametsälle, sitten pienriista- ja jänisjahtiin. Ja poika sai saalistakin. Naapuri sanoi, että poika on erämiehenä luonnonlahjakkuus.

Ja se luonnonlahjakkuus nosti maastoautosta noustessaan joka kerta saaliinsa näytille. Ei vanhemmille vaan sille kuuselle. Vanhemmat olivat kateellisia. Mutta voiko ihminen olla kateellinen puulle? Vanhemmat blokkasivat kuusen jälleen ajatuksistaan mahdollisimman kauas. Yrittivät ainakin.

Ja nyt elettiin jouluaattoa. Poika oli tehnyt tulipaikan ja nuotion lähelle kuusta, tietysti varoen etteivät liekit vain vahingoita vanhaa puuta. Vanhemmat seurasivat pojan puuhailuja huolissaan. Äiti totesi äänellä jossa oli jo huolen lisäksi suuttumusta:

- Mutta jotain tuolle on kyllä tehtävä. Olkoon vaikka kuinka mallioppilas. Ei se nyt helvetti soikoon voi loputtomiin tuota kuusta tuijottaa.

Ovi kävi. Poika oli tullut sisälle. Hän sanoi vanhemmilleen hymyillen:

- Tulkaa tulille. Minä olen keittänyt siellä teetä.

Vanhemmat katsoivat toisiaan ja kohauttivat olkapäitään. He pukivat talvivaatteet päällensä, kävelivät pihalle ja istahtivat pojan tuomien pöllien päälle. Poika oli vielä suojannut pöllien päät hirventaljan palasilla. Oli saanut ne varmaan tuolta naapurilta. Seuraavana syksynä poika lähtisi itsekin hirvimetsälle. Jos vanhemmat antaisivat luvan. He eivät olleet enää varmoja siitä. Itse asiassa heidän mielessään oli ollut jo palaaminen Helsinkiin. Poika antoi heille höyryävät mukilliset kuumaa teetä. Äiti kysyi:

- Mitä me täällä oikeastaan tehdään?

- Katsellaan tulia tietysti. Haukataan raikasta happea. Ja odotellaan.

- Odotellaan mitä.

- Huomaatte kyllä.

Poika lisäsi nuotioon reilusti kuivaa koivupuuta. Liekit nousivat korkeammalle ja valaisivat sekä pihan että kuusen. Vanhemmat kuuntelivat lähestyvää suhinaa. Jotakin oli tulossa. Suhina voimistui ja puuhun lennähti parinkymmenen korpin parvi. Poika nousi seisaalleen ja kertoi:

- Tuo kuusi on näitten seutujen kuningas. Se on ikivanha. Nuo korpit ovat sen silmiä. Voi se toki halutessaan katsella muittenkin eläinten silmillä mutta korpit ovat sen parhaita ystäviä.

Vanhemmat hoksasivat että aina kun he olivat olleet ulkona niin tontilla näkyi joka kerta pari kolme korppia. Ja jälkeenpäin ajatellen ne olivat tainneet aina katsella heitä. Sitten he huomasivat, että lähistöllä oli paljon muitakin metsän eläimiä. Ja tuollahan oli… voiko se olla…

- Ei kai tuo ole karhu?

- On. Ja tuolla sivummalla on pari sutta, tuolla vasemmalla. Mutta ne tulivat vain käymään. Kuusen pyynnöstä. Ne  eivät tee teille mitään pahaa. Ovat vain pieni osoitus kuusen voimasta. Jonka te ehkä alatte pikku hiljaa tajuta. Mutta nuo eläimet eivät ole se pääasia minkä kuusi halusi teille näyttää. Katsokaa taaksenne.

Vanhemmat kääntyivät ympäri ja kauhistuivat. Talo oli kadonnut. Paikalla oli pelkkä aarniometsä jossa hankea oli melkein metrin verran. Maastossa hiihti miehiä. Vanhemmat tajusivat että nuo ovat joitain muinaissuomalaisia. Puhekin heillä oli sellainen jonka suomeksi tunnisti mutta jota ei ymmärtänyt.

- Ne ovat hirvimetsällä. Hanki kantaa hiihtäjän mutta ei hirveä. Noilla miehillä on kova urakka hankkia ruokaa perheilleen. Metsästystä ja kalastusta. Keräilyä. Ei vielä edes viljelyä.

Miehet katosivat metsän kaukaisuuteen ja maisema muuttui. Nyt heidän edessään oli savupirtti. Elettiin kesää. Pirtistä asteli ulos ihmisiä kuluneissa vaatteissa. Näytti siltä, että elettiin jotain 1700-lukua.

- He ovat lähdössä kaskenpolttoon. Viljely antoi mahdollisuuden jäädä paikalleen. Mutta leipä oli tiukassa ja vaati kovaa työtä. Tuo vuosi on muuten 1694. Seuraavana vuonna alkoivat Suuret Kuolonvuodet. Osa heistäkin kuoli. Mutta osa jäi henkiin ja jatkoi työtään joka ei suuresti palkinnut mutta antoi ainakin osalle lapsista mahdollisuuden selviytyä ja tehdä aikanaan oma osansa niin itselleen kuin sitä kautta tuleville sukupolville.

Savupirtti katosi tuulen mukana jonnekin kaukaisuuteen ja tilalle oli tullut paritupa joka oli tulessa. Pihalla oli suuri joukko sotilaita vanhanmallisissa univormuissa. Siviilejä ei näkynyt missään.

- Talon asukkaat ovat piilopirtissä. Eletään Isonvihan aikaa. Vuotta 1713. Nuo ovat venäläisiä sotilaita. Talon asukkaat ovat heitä jotka näitte äsken lapsina. He joutuivat pakenemaan venäläisten terroria ja etelästä päin tulevaa ruttoa. Yksikään heistä ei selvinnyt kovasta talvesta.

Paritupa haipui näkymättömiin ja tilalle tuli melko hyväkuntoisen näköinen joskin pieni hirsimökki. Mökin ovi aukesi ja miehiä lähti kävelemään pois pihapiiristä.

- He ovat Isonvihan aikana täällä asuneitten ja menehtyneitten ihmisten kaukaisia sukulaisia ja menossa taksvärkkiin. He olivat aikanaan ison tilan palkollisia mutta isojaon jälkeen heistä tuli torppareita. He tekivät pitkiä ja raskaita taksvärkkipäiviä isännälle että voisivat tehdä sitten työtä itselleen kotonaan. Kovan työn ansiosta heille kertyi kokoon sen verran että nälkä ei ollut enää uhkana. Viimeiset Suuret Nälkävuodetkin olivat jo menneet. Ollaan vuodessa 1890. Talon lapset saivat käydä kouluakin. Ei paljon, mutta sen verran että oppivat lukemaan. Elättäen kasvaessaan toivetta että jos vaikka joskus pääsisi torpparista talolliseksi.

Näkymä pihalla pimeni, mutta sama talo oli edelleenkin paikallaan. Tosin siihen oltiin tehty melkein talon itsensä kokoinen lisävinkkeli. Elettiin yötä. Tuvan ovi aukesi, ulos juoksi nuori mies joka meni suksilleen ja läksi hiihtämään pimeyteen. Hetken kuluttua kaksi muutakin miestä tuli ulos ja katseli pimeään metsään katoavaa latua.

- Eletään helmikuuta 1918. Tuo karkuun hiihtänyt mies oli torpan pojista nuorin. Hän ei halunnut osallistua punakaartin toimintaan, pelkäsi turvallisuutensa puolesta ja hiihti valkoisten puolelle. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin liittyä valkoisten joukkoihin. Kaksi muuta veljestä laittoivat punaisen nauhan käteensä. Toinen kuoli Tampereen taistelussa ja toisen valkoiset teloittivat. Valkoisten puolelle menneestä nuorimmasta veljeksestä tuli torpparivapautuksen jälkeen talon isäntä. Hänen ensimmäinen lapsensa, poika syntyi vuonna 1920.

Talo katosi hämärään ja ilmestyi hetken kuluttua takaisin kirkkaassa talvisessa pakkaspäivässä. Nyt talon ulko-ovella oli pappi ja se sama veljeksistä nuorin, nyt jo kovan kahdenkymmenen vuoden työn vanhentamana. Pappi puhui miehelle joka peitti kasvonsa käsiinsä ja astui sitten sisälle tupaan.

- Edelleen helmikuussa. Mutta vuonna 1940. Miehelle oli syntynyt vielä pojan lisäksi kolme tytärtä. Ja hän sai juuri kuulla sen, että hänen ainoa poikansa oli kaatunut Summassa. Tyttäristä ei olisi tilan jatkajiksi. Elleivät he naisi itselleen sopivaa miestä. Joita samaan aikaan niitettiin rintamalla.

Talon ympäristö muuttui talvisesta kesäiseksi. Vanhemmat tunnistivat hetki sitten poikansa kaatumista surreen miehen mutta hän oli nyt selvästi vanhempi. Hänen kanssaan pihalla oli nuori pariskunta. Ehkä vähän päälle kaksikymppisiä. Vanhentunut mies puristi kummankin kättä.

- Eletään vuotta 1960. Koska miehelle ei tullut työn jatkajaa ja tyttäret olivat muuttaneet maailmalle hän päätti myydä manttaalinsa muille viljelijöille ja muuttaa vaimonsa kanssa viettämään eläkepäiviään rivitaloon Naakkamoon. Tuo nuori pariskunta tuossa osti talon ja asuintontin. He purkivat vanhan ja huonokuntoisen talon ja rakensivat tilalle uuden. Tämän saman talon jonka te ostitte. Pariskunta perustaisi myös kuljetusyrityksen joka vaikeitten alkuvuosien jälkeen työllistäisi puolen tusinaa miestä. Heistä tuli paikkakunnalla tunnettuja ja arvostettuja henkilöitä ja aktiivisia kansalaistoimijoita. Vanhempana he myivät yrityksensä tuolle naapurillemme joka asuu tuossa meidän vieressämme. Hän jatkaa heidän työtään.

Näkymä hämärtyi jälleen. Oli syksyisen hämärää ja pihalla talon edustalla oli vanha mies joka oli kaatunut maahan, puristi rintaansa ja katsoi taloa. Mies näytti tekevän kuolemaa. Talo pimeni eikä savupiipusta tullut enää savua.

- Tuo mies oli se nuori mies joka rakensi talon. Hän kuoli muutama vuosi sitten sydänkohtaukseen. Hänen vaimonsa kuoli vuotta aikaisemmin syöpään. Heidän lapsensa asuvat muualla eikä taloa saatu myytyä. Niinpä siinä oli vain peruslämpö pitkän aikaa. Kunnes me muutimme tänne. Mutta jotain puuttui. Jotain, mitä talossa oli aina ollut. Niin tässä kuin niissä aikaisemmissa.

Talo haihtui pois ja edessä oli paljas hanki. Hangella oli niitä hirviä metsästäviä muinaissuomalaisia. Heidän ympärillään hohti kirkas valo. Valo siirtyi aukion toiselle puolelle jossa oli niitä savupirtissä olleita ihmisiä. Sitten se siirtyi eteenpäin aina uuden tontilla asuneen sukupolven edustajien ympärille. Kunnes se loisti sydänkohtaukseen kuolleen kuljetusyrittäjän ja hänen vaimonsa ympärillä. Lopulta näkyviin tulivat nykyisin talossa asuvat isä, äiti ja poika. He katsoivat itseään. Valo siirtyi heitä kohti mutta ei koskaan saavuttanut heitä vaan vaimeni ja katosi jättäen jäljelle vain kolme hämärässä seisovaa ihmistä jotka hävisivät pimeyteen. Tämäkin näky katosi ja he näkivät jälleen edessään talonsa jonka olivat ostaneet vuosi takaperin. Poika alkoi puhua vanhemmilleen:

- Tämän kaiken kuusi näytti minulle heti kun olimme muuttaneet tänne. Se on kertonut minulle paljon muutakin mutta tämä jonka näitte oli sen viesteistä tärkein. Jokainen täällä asunut sukupolvi on toiminut sen vuoksi että seuraavalla sukupolvella olisi hieman helpompaa. Ei ehkä aina edes tietoisesti mutta olosuhteitten pakosta. Valo on siirtynyt sukupolvesta seuraavaan ja vahvistunut. Mutta meidän kohdallamme se on sammumassa. Sillä kuusi sai minut ymmärtämään että me olemme olleet itsekkäitä omaan napaamme tuijottavia paskoja emmekä ymmärrä sitä mitä uhrauksia juuri meidän vuoksemme on tehty. Uhrauksia, joista me olemme kiittäneet sylkemällä niitten sukupolvien päälle joitten ansiosta me olemme voineet elää yltäkylläisyydessä.

- Minä itse olin tuhoamassa menneitten sukupolvien työn omalta osaltani siten että olin itsekkäästi tuhoamassa omaa elämääni. Mutta te olette halunneet osaltanne tuhota muittenkin elämän. Omassa suvaitsevaisuudessanne ja kuvittelemassanne erinomaisuudessanne te olette mitätöineet ja halveksuneet sitä kaikkea mitä menneet sukupolvet ovat tehneet hyväksenne. Ilman heidän työtään te ette olisi mitään. Ja sairaaksi kiitokseksi te haluatte omahyväisyydessänne jakaa kaikki heidän työnsä tulokset muualta tuleville heinäsirkkaparville ainoastaan siksi että siten te voitte siten kuvitella olevanne muita parempia ihmisiä. Kuusi sai minut ymmärtämään että olen osa pitkää ketjua eikä minulla ole oikeutta katkaista sitä vaan minulla on velvollisuus jatkaa sitä eteenpäin. Koska ymmärrän nyt, että minunkin jälkeeni on joku, joka asuu tätä taloa. Minun täytyy ajatella häntäkin eikä vain itseäni. Olen ymmärtänyt hävetä sitä, mitä ennen tänne muuttoa olin. Joko tekin ymmärrätte?

Talo katosi jälleen ja edessä oli lumen peittämä aukio. Sillä aukiolla olivat ne kaikki ihmiset mitä heille oli näytetty. Yhtä aikaa. Isä pyyhki kyyneliään, meni ja halasi poikaa. Äiti tuli mukaan halaukseen. Poika vastasi halaukseen ja totesi:

- Totuus koskee. Mutta tässä tapauksessa kipu myös parantaa.

Isä kysyi:

- Mennäänkö viettämään joulua? Perheenä?

Poika vastasi:

- Mennään vaan. Minäs muunakaan? Oli jo korkea aika.

Talo palasi taas näkyville mutta yksi hahmo jäi jäljelle. Se mies, joka oli asunut tässä ennen heitä ja kuollut sydänkohtaukseen tälle pihalle. Hän heilautti heille kättään ja hymyili. Näytti siltä, että hänen muistonsa oli odottanut tällä tontilla monta vuotta mutta nyt se sai rauhan. Mies haipui ja katosi jonnekin ikuisuuteen. Isä, äiti ja poika katsoivat vielä hetken kuusta ja menivät sisään viettämään joulua.

Tulisijassa tuli paloi vielä hetken aikaa ja lopulta jäljelle jäi vain hehku. Senkin sammutti pikkuhiljaa alkanut hiljainen lumisade, joka näytti siltä kuin hiutaleet olisivat hetken ajan katselleet ympärilleen ennen kuin asettivat sijoilleen jo aikaisemmin sataneen lumen päälle. Niin kuusi kuin talo huokaisivat tyytyväisenä. Tyhjä, perheetön talo oli vain varasto eikä sellaisessa varastossa ollut mitään, mitä pihakuusen tulisi suojella. Vuosi sitten tähän taloon oli muuttanut kolme irrallista ja itsekästä ihmistä. Mutta huomenna, joulupäivänä tässä talossa heräisi perhe. Valo siirtyisi jälleen eteenpäin.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille.

Aikaisemmat joulutarinat:

2013: Jouluvartio helvetin porteilla

2014: Vanha mies ja joulu laavulla

2015: Vanha mies ja radio Berliini

2016: Yksinäisen miehen korsujoulu