1

Economics of Education 1st Edition by

Lovenheim and Turner ISBN 0716777045
9780716777045
Download solution manual at:
https://testbankpack.com/p/solution-manual-for-economics-of-
education-1st-edition-by-lovenheim-and-turner-isbn-0716777045-
9780716777045/

Chapter 8: The Financing of Local Public Schools

Problems

1. What was the 1971 Serrano v. Priest California Supreme Court decision? What method of

financing local public schools did it rule to be unconstitutional?

In a series of three court cases in the 1970s, a Los Angeles father brought a court case against the state of

California. Serrano, the father of an LA public school student, argued that California’s public school

general fund financing structure was in violation of the 14th amendment of California’s Constitution.

Because per-pupil expenditures varied greatly based on the district tax base, the existing school finance

system failed to assure a minimum level of expenditure per student. Thus, this finance system failed to

meet the equal protection clause of the amendment. Based on this argument, the California Supreme

Court decision ruled in favor of Serrano. The decision stated that complete local funding of schools

through property taxes was unconstitutional since it violated California’s equal protection clause. [Note

that property tax funding is not unconstitutional, rather the problem was how these revenues were

distributed.]

2. Between 1940 and 2010, the number of school districts in the United State declined from 117,000

to 13, 625 even though the U.S. population increased from 132 million to 317 million. Under

what conditions will this consolidation increase efficiency in schooling provision? Under what

conditions will it reduce efficiency?

 2

This consolidation will increase the efficiency of schooling if there are economies of scale. Economies of

scale occur when the fixed cost of providing education are spread over more students. School district

consolidation results in a lower average cost of education per student.

 3

School consolidations can reduce efficiency if they reduce the degree of local competition. In turn,

consolidation may limit the capacity of district offerings to match with the preference of local

residents. Also as school districts become larger, the quantity may go beyond the efficient scale at the

bottom of the average total cost curve. Thus average total costs may increase as the district becomes

too large.

3. Historically, the operation and financing of public schools has been left up to states and local

governments. What are the benefits that come from a fully centralized system in which the federal

government operates and finances all schools (such as in France)?

Allowing local communities to finance and operate their own schools gives local communities the

freedom to allocate funds according to their preferences. Communities with high preferences for

education are able to invest more in schools than communities with lower education preferences.

Although local provision allows flexibility, it can also lead to inequality. In addition, parents can more

easily tailor education characteristics to their students’ needs or wants.

With local funding and operation, place of residence is “coupled” with school provision. In this regard, it

will be very difficult for families with strong preferences for education to live in particularly well-

matched districts if they are unable to afford to borrow to own (or rent) housing in high-resource districts.

Since school funding is in part determined by the resources of the local community, without government

intervention, some communities and families may underinvest in education because of credit constraints.

A fully centralized system may provide greater uniformity and consistency. However, this uniformity

may be inefficient if many families have preferences for education that differ from the preferences of

median voter.

4. Briefly explain the free rider problem with respect to the funding of local public schools. How

does the Tiebout model propose to solve this problem?

 4

The free rider problem: The public provision of education through a tax mechanism has a personal

cost (an individual must pay taxes) and a public benefit (all families in an area can send their children

to public school). As a result, individuals would prefer to “free ride”: that is, to minimize their own

tax burden while availing themselves of the benefits of public schooling. Individuals have an

incentive to underrepresent their true preferences for education to pay less for the service. Since each

individual only contributes a small portion to the total cost of education, the underrepresentation of

preferences by any one individual would have only a small impact on provision, but if all individuals

engaged in such behavior the underprovision would be substantial.

The Tiebout model overcomes this issue by allowing people to move to communities that match their

preferences. With low moving costs and a sufficient number of districts, the Tiebout model solves this

problem.

5. What are the main assumptions necessary in the Tiebout model to achieve an outcome that is

efficient in production and allocation? How do these assumptions relate to the question of

whether we might want a less centralized versus a more centralized funding system for schools?

The main assumptions of the Tiebout model are full information, mobility, and sufficient location choices.

Since full information is rarely possible, a more-centralized funding system for schools could provide

standards and metrics that make it easier to compare school quality across districts. If people were mobile

and did not face high moving costs, a less-centralized funding system would be preferred as it allows

people to vote with their feet. However, people often face high moving costs; therefore, a more-

centralized funding system could equalize funding across low- and high-income areas, which could lead

to increased educational equality. As long as school districts are sufficiently large to benefit from

economies of scale, the method of funding should be less important. However, if there are many small

school districts, a more-centralized funding system could capitalize on economies of scale and lower

costs.
 5

6. What is the capitalization of school quality? How can we use home prices in adjacent districts or

attendance zones to measure the capitalization of school quality?

Home prices reflect school quality through capitalization. The capitalization of school quality refers to the

fact that an identical home in a high-quality school district will tend to cost more than the same home in a

weak school district. The value of the quality of the school is being picked up and represented in the

housing price. Black (1999) estimates this capitalization effect by comparing home values in the same

neighborhoods but in different school attendance zones. Under the assumption that the characteristics of

families living in a particular neighborhood are fairly similar, Black uses this variation to estimate a

capitalization effect of approximately 5%.

7. Explain the differences between categorical aid and equalization aid. Give an example of each

type of aid.

Categorical aid is allocated based on the characteristics of individual students, such as aid for gifted

students. Equalization aid is allocated based on the characteristics of the entire school district. An

example of equalization aid is giving aid to districts in which more than 50% of their students receive free

or reduced-price lunch.

8. What are four types of state aid formulas that have been used to enact school finance reforms?

Briefly discuss how each one aims to equalize spending across districts. Discuss the implication

of each funding scheme for equity and efficiency.

The four types of state aid formulas are foundation grants, power equalization grants, equalization grants,

and centralization.

1. Foundation grants are a type of restricted block grant given to districts who fail to attain a

sufficient level of spending at a given tax rate. These grants tend to increase overall spending on

education and reduce inequality is spending. In terms of efficiency, the key feature of this type of
Another document from Scribd.com that is
random and unrelated content:
 »Olette kohtuuton. Te olette sellaisia ihmisiä, joihin ei voi
loukkaantua. Tiedätte sen ja käyttäydytte, sen mukaan. Jaksottainen
kertomus tosiaankin. Mitä tarkoitatte?»

»Edellisten kappaleiden lyhykäinen selostus on kahdeksannella

sivulla», jatkoi Mount hymyillen minulle somasti. »Mutta koska tämä ei
ole romanttinen sarjajulkaisun kertomus, niin sanonko teille, miten asiat
oikein ovat, miten todennäköisesti käy?»

»Tehkää se kaikin mokomin!»

»Tosielämässä neiti Verity palaa seikkailultaan muuttuneena tyttönä,

kuten hänen setänsä tarkoitus on, reippaana, hilpeänä, uhkeana. Hän
alkaa jälleen entisen elämänsä — niin, ei, ei entiseen tapaan. Ei enää
samanlaista sekaannuttavaa, teennäistä sisäelämää. Hän on oppinut
pitämään huolta itsestään, oppinut nauttimaan elämästään. Hän luopuu
sellaisesta, eroaa kelvottomista ihmisistä. Siihen saakka pitää kaikki
yhtä… Mutta siitä alkaen ohjelma muuttuu.»

»Millä tavoin?»

»No niin, hän ei ole oppinut pitämään minua ainoana hänelle varattuna
miehenä maailmassa. Se on vain puhetapa. Mutta niin ei käy. Ei käy.
Valitan, että särjen teidän romanttisen —»

»Jatkokertomuksen», jupisin. »Mutta koska tiedätte niin paljon, herra

Mount, niin saanko pyytää teitä ilmaisemaan, miten käy. Kestä tulee
Margaretin miesihanne?»

»Nuoresta Oddleystä kenties.»

»Claudesta? Tuosta marionetista, jonka sisällä on vesilähteitä? Mutta

onhan koko tämä hullu suunnitelma punottu sitä varten, että hänet
pelastettaisiin Clauden ja Cynthian seurasta. Kuvitteletteko, että tyttö
vielä ihmistyttyäänkin ajattelisi Claudea?»
 »Claude ei ole niin kovin huono», pani Mount vastaan. »Eikö
todellisen rakkauden ja muun sellaisen otaksuta tekevän ihmisestä
miestä?»

»Minä vihaan teitä», virkoin. »Kiitän kohtaloa, ettette elänyt minun

tyttöaikanani… Ainakin on vähemmän todennäköistä, että hänen
osakseen tulee Claude, kuin se, että te tulette.»

»Sellaisella tytöllä oli yllin kyllin valinnanvaraa. Jos niitä ennen oli
tusina, on niitä parannuksen jälkeen kaksikymmentä. Ja, hitto soikoon,
olenpa ajatellut, kuka olisi hänelle sopiva mies! Se punatukkainen
nuorukainen, joka antoi hänelle pekingiläisen koiran. Viehättävä poika.»

»Eric? Oppiarvoton ylioppilas, joka ei edes osaa puhua englantia, joka

ei ole edes kuullut puhuttavan mistään, mitä tapahtui ennen vuotta 1919?
Otaksutteko Margaretin ottavan sellaista poikaa vakavalta kannalta?»

»Kiltti poika», vakuutti Mount hämmästyttävän välinpitämättömään,

varovaiseen tapaansa. »Joku tyttö voisi saada paljoa huonomman
puolison kuin nuoren Ericin. Ja joka tapauksessa voitte pitää paljoa
todennäköisempänä, että hänestä tulee sulhanen…»

Käännyimme takaisin aamiaiselle.

III

Mutta palatkaamme saarelle, sitten kun aika oli alkanut siellä kiitää.

Kerran Margaret lausui: »Herra Mount, näyttää siltä, että meidät on

jätetty tänne kuukausimääriksi! Mutta toisin puolin tuntuu kuluneen vain
tunteja; tuntuu siltä, kuin olisimme vain minuutti sitten katselleet
eileniltaista komeata iltaruskoa. Ja katsokaahan, aurinko alkaa taaskin
mennä mailleen!»
 Niin, nopeasti oli kultainen päivä kulunut…

Heti sanottuaan: »Hyvää yötä!» oli nuori Mount kerran avannut

suunsa huomauttaakseen: »Toivotamme aina 'hyvää yötä' tässä
onnenmaassa.»

Myöhemmin hän ei jaksanut käsittää, minkä tähden hän ei ollut sitä

virkkanut.

Se olisi pannut Margaretin nauramaan. Nyt hän nauroi usein. Hänen

koko olemuksensa elämä oli niin paljoa vilkkaampaa, muita samalla niin
paljon rauhallisempaa! Alituisesti hän uurasti jotakin, joka piti liikkeessä
ennen toimettoman velttoa, sairaloista, nuorta ruumista, niin että hän
illalla vaipui tiedottomuuden tummaan, sametinpehmeään tilaan ja
nukkui niin kauan kuin tähdet kiersivät taivaalla, kunnes aurinko oli
ylhäällä.

Päivällä hän työskenteli ja juoksenteli: hän kasasi puita, rakenteli

luolia kuten lapsi, alkoi koota simpukankuoria. Hän kokeili saaren
hyvätuoksuisilla kasveilla. Hän kehitti sukellustaitoaan. Hän kiidätti
Mountia, ottoveljeään, hietikolla kiveltä kivelle. Hän valmisti lapsellisen
yksinkertaisia koristuksia merilinnunsulista ja omaan katkaistuun ja
tasoitettuun hiuskiehkuraansa pujotetuista marjoista. Sentapaiset
mitättömät seikat tuottivat hänelle riemua. Koko ajan hän tunsi elämän
sykkivän hyvinvoinnin yksitoikkoisen rytmillisessä tahdissa. Ei mitään
tapahtuisi… vähätpä siitä.

Sitten, kun hän oli siten alistunut osaansa, tapahtui jotakin.

X luku

Etäinen kutsu
I

Sen tapahtuessa Margaret oli yksin rannalla.

Mount oli mennyt kalliolle muka katkomaan eukalyptuspuiden oksia,

mutta todellisesti, se minun on mainittava, tavanmukaisen, pettävän
toivonsa ajamana tähyilemään herra Lloydia…

Ajatella, että se vanha vintiö saattoi koko ajan olla melkein

kivenheiton päässä nuoresta sukulaisestaan ja tämän vastahakoisesta
vartijasta! … Se oli kerrassaan liikaa…

Sillä välin oli Margaret (joka ennen oli pitänyt huoneensa

mahdollisimman huonossa järjestyksessä ja siivottomana, mutta joka nyt
huolehti omituisen tarkasti luolien ja rannan hyvästä järjestyksestä)
lopettanut hyörintänsä »siivottuaan» hietikon. Siellä olivat puukasat
nykyisin aina somasti pinotut, kalanruodot aina kuopatut. Siellä ei saanut
olla roskia, ei lehviä eikä risuja. Litteistä kivistä hän oli kyhännyt
karkeatekoisen, puolipyöreän tulisijan nuotion ympärille. Nyt hän lakaisi
sitä omalla tekemällään luudalla. Se oli uusi. Hän oli kerännyt sitä varten
samankokoisia oksia, riipinyt niistä lehdet, sitonut ne yhteen ja
valikoinnut paksumman, suoran oksan varreksi. Se oli varsin auttava
puutarhaluuta. Mount ei ollut sitä nähnyt. Margaret katsahti rinteelle, jota
myöten hän saapuisi. Vielä ei näkynyt merkkiäkään kookkaasta, sekava-
asuisesta, miellyttävästä miehestä.

Sattumalta ja ohimennen hänen katseensa lipui lahdelle — ja silloin

hän näki »sen».

Siellä oli tarinain mukainen »pilkku taivaanrannalla»…

Höyrylaiva kuvastui tummana sinistä taivasta vasten, ja sen perässä

tuprusi pieni, harmaa savuviiru. Niin, höyrylaiva, edeten nopeasti
pohjoiseen päin! … Nähtynä niin etäältä kuin Margaret sitä katseli se oli
kenties tytön etusormin pituinen.

»Iso laiva», äänsi Margaret kuuluvasti. »Laiva, joka on tullut viemään

meitä pois saarelta!»

Se oli kaikki asumattomien saarien seikkailuja käsittelevien kirjojen

juonen mukaista.

Kiihkosta vapisten haaksirikkoinen huojui edestakaisin.

Hän joutui kokonaan pois suunniltaan. Kirjojen haaksirikkoiset

säilyttävät malttinsa niin helposti! Margaret Verity ei säilyttänyt.

Hän huohotti ja huojui ainakin kolme sekuntia. Sitten hän huudahti:

»Miksi ei herra Mount ole nyt täällä? Miksi pitää hänen olla kalliolla?»
Sitten välähti hänen aivoihinsa ajatus: »Miksi emme ole laittaneet isoa
merkkiroihua, jonka aluksessa olijat näkisivät? Aina hän on lykännyt sitä
tuonnemmaksi.» … Sitten: »He eivät erota nuotiotamme!» Ja sitten:
»Minun on liehutettava jotakin. Minun on liehutettava jotakin.» Hän
muisti haaksirikkoisten repineen paitansa heiluttaakseen niitä lippuina…

Hän juoksi luolaansa, juoksi kallionhalkeamalle ja kiskoi sieltä esille

ranskalaisen trikooleningin, joka nyt oli auttamattomasti piloilla, kun sitä
oli käsitelty putous-pesutuvassa. Siinä oli ylt'yleensä mustia juovia; se
oli vaikka minkä muotoinen ja monen pituinen — leninkinä se oli
likainen, harmaa ja kelvoton; mutta kelpasihan se ainakin lipuksi.

Hän sitoi sen helmat rautatammenoksaan, jota Mount käytti nuotionsa

kohennuskeppinä. Hän kiinnitti sen lipun tapaan. Sitten hän nosti oksan
pystyyn, mutta mietti hätäisesti: »Ei, ei! Se ei vetele — se ei
varmastikaan vetele — minun on mentävä jonnekin korkealle —»

Lippu kädessään hän riensi umpimähkään ylöspäin. Hän kapusi

korkealle, punertavalle kivilohkareelle, kiskoen nopeasti kyhäämänsä
lipun mukanaan.

Siellä hän liehutteli sitä hurjasti ja luikkaili: »Laiva hoi!» mutta ääni
lähti heikkona hänen kurkustaan. Sitäkin korkeammalla päänsä
yläpuolella hän heilutti lippuaan. Suunnaten epätoivoisena silmänsä
kiinteästi taivaanrantaan hän »tahtoi», että laivasta annettaisiin
vastausmerkki, keitä siellä sitten lieneekään ollut. Hän ei osannut
ilmoittaa minulle, kuinka kaukana se laiva oli arviolta ollut; kolmen,
neljän kilometrin päässä? Sen matkan päästä olisi minkälaisen tähystäjän
hyvänsä pitänyt varmasti erottaa punaista taustaa vasten kuvastuva,
vinhasti heiluva, valkoinen täplä!

»Hoi — »

Liian kaukana kuullakseen; heidän täytyi nähdä. He näkisivät heti…

Kuvitelkaa ankarasti kiihtynyttä, yksinäistä tyttö-parkaa huutamassa,

liehuttamassa laatimassa laivaa! Se alus merkitsi apua, ihmisiä, äitiä,
kotia, sivistysoloja, mukavuuksia, pääsyä tämän saaren asumattomilta,
yksinäisiltä kallioilta —

II

Tässä yhteydessä välähti outo ajatus jossakin, ei suinkaan Margaretin

mielessä, vaan kauempana kuin tuo savukierukka oli:

»En tahdo päästä pois täältä! Toivoisin, ettei minun tarvitse. Tulen
takaisin. Joskus minun on palattava tänne, missä olen ollut niin
onnellinen —»

III
Se pieni ajatus häipyi kuin vilahdus.

Uudelleen oli tytön ainoana kiihkeänä pyrkimyksenä: pois täältä —

pois täältä! Hän puri huuliaan, hankasi jalkojaan kiveen. Oi, aluksessa
olijain täytyi nähdä hänet; heidän täytyi (»Auttakaa!») Jospa hän vain
jaksaisi kiljua kovemmin, liehuttaa rajummin —

Hänen omissa korvissaan kaikui hänen äkäinen äänensä, kun hän

kysyi:
»Missä hän on? Miksi ei hän tule pysähdyttämään tuota laivaa?»

IV

Mount oli sillä hetkellä vajaan neljänsadan metrin päässä pensaisella

rinteellä. Hän oli lähtenyt lehdosta ja palasi parhaillaan mielipaikaltaan
puron mutkasta. Kiduksien läpi pujottamassaan notkeassa vitsassa hän
kantoi neljää forellia, jotka olivat komeimmat hänen siihen mennessä
saamistaan (tuon kookkaimman täytyi painaa puolen kilon vaiheilla).
Heilutellen saalistaan hän asteli »kotiin» päin.

Kummallista, että hän ajatellessaan poukamaa, käytti siitä nyt jo

mielessään sitä sanaa.

Sitten hän mietti: »Nuo ovat kaikki varsin komeita ja isoja, mutta
kuinka kauan saattaa tällaista asiaintilaa jatkua? Sen vanhan valehtelijan
on täytynyt määrätä joku aikaraja ennenkuulumattomalle järjestelylleen,
jonka lempo vieköön. Mitenkähän hänen nuori sukulaisensa menettelee,
kun loppu tulee? Siihen ei enää saata olla kuin muutamia päiviä»,
päätteli Archie Mount itsekseen (kuten hän oli vakuuttanut itselleen
alusta alkaen). »Vanhan vehkeilijän on näyttäydyttävä, tunnustettava
tytölle kaikki peittelemättä —»
 Entä sitten?

Jumaliste, kyllä tyttö sitten suuttuisi! … Hän raivostuisi. Totta kyllä,

se pikku olento oli terästäytynyt tässä Jumalan hylkäämässä paikassa ja
(oltuaan ennen pelkkä »vätys») osoittautunut todelliseksi
urheilijattareksi. Mutta maailman innokkainkin urheilutyttö kiukustui
sellaisiin ihmisiin, jotka panevat toimeen — ei ollut tätä suunnitelmaa
kuvaavaa, kohteliasta sanaa.

Margaret Verity oli huvipurressa myrskynnyt, kun hänet vastoin

tahtoaan vietiin vain meriretkelle. Entä sitten sen jälkinäytös?

Entä mitä tyttö sitten sanoisi hänelle — Mountille? Samassa kantautui

hänen korviinsa Margaretin ääni; tyttö huusi korvia vihlovasti jossakin
alempana rinteellä, huusi hurjistuneesta »Auttakaa! Auttakaa!»

Sillä lahdella liikkuva höyrylaiva loittoni mitään huomaamatta

kauemmaksi saaresta.

Yhä kiivaammasti huiskutti haaksirikkoutunut tyttö

merkinantolippuaan. Hyödytöntä. Keitä aluksessa lieneekään ollut,
heidän mieleensäkään ei nähtävästi johtunut vastata rannalla näyteltyihin
vimmaisiin merkkeihin.

(Jos osutte sitä ajattelemaan, miksi ihmeessä he olisivat sen tehneet?)

Hänen ponnistuksensa olivat tuloksettomat. Hän saattoi liehuttaa

lippua näännyksiin saakka, luikkailla äänensä käheäksi. Yhä pienempänä
näkyi höyryalus sinistä taustaa vasten, yhä pienempänä savukiehkura,
joka yhä ohentuen kieri taivaalle.
 »Liian kaukana», ajatteli Margaret tuskissaan. »Komentosillalla ei
ketään tähystämässä… Se poistuu… Jättää meidät tänne… Mitä minun
on tehtävä?» (Vielä viimeinen yritys lipulla.) »Hoi! Auttakaa!
AUTTAKAA!»

»Halloo!» kuului hänen yläpuoleltaan hyvin huolestuneella äänellä

luikattu vastaus. »Halloo, mikä hätänä? Mitä nyt? Mikä teitä vaivaa,
Margaret?»

Margaret kääntyi katsomaan miestä, joka tuli pensaikon lävitse, niin

että räiski, ja pudotti kääntyessään liikuttavan tiuhan leninkilippunsa.

»Laiva», huoahti hän arkaillen, ja hänen äänestään oli kaikki rohkeus

poissa. »Katsokaa! Tuolla oikealla… Melkein silmänkantamattomissa jo
nyt.»

Ensimmäisen kerran nuori Mount oikeastaan ärähti hänelle: »Siinäkö

kaikki?»

»Kaikki?» kertasi tyttö, silmäillen rajattomalle sinilakeudelle häipyvää

mustaa pilkkua. »Se meni menojaan…»

»Pelkäsin, että teitä oli purrut käärme. Totisesti luulin, että teitä oli
vähintäänkin käärme purrut. Älkää taivaan tähden enää toista kertaa
säikähdyttäkö minua tällä tavoin!»

»Säikähdyttäkö teitä? Ettekö sano muuta, kun —»

»Te säikäytitte minua oikein riivatusti… Älkää toki tehkö sitä

uudelleen, jollette pahastu» (italialaisen kohteliaasti, joka on
huolestuttavampaa kuin rajuus). »Kuullessani teidän huutavan sillä
tavoin luulin — uskon täällä olevan skorpioneja —»

»Ettekö osaa puhua muusta kuin tuollaisesta? Eikö teillä ole lainkaan
mielikuvitusta? Katsokaa! Ajatelkaa! Ainoa mahdollisuutemme! Lipunut
käsistämme!… Ettekö jaksa käsittää?»

Mount katsahti häneen. Eikö hän muka käsittänyt? Hän oli hyvin
vähällä pamauttaa kuuluville, mitä tyttö ei käsittänyt. Ja kun he sitten
laskeutuivat rinnettä (Mountin roikuttaessa forelleja tuskin tietäen, mitä
ne olivat), hän oli alkamaisillaan selittää tytölle tarkoin, miksi ei mikään
ohimenevä laiva todennäköisesti välittäisi panna vähintäkään huomiota
häneen, vaikka hän liehuttaisi lippuaan kuinka vimmatusti tahansa.
(Mitäpä väliä olisikaan ollut, vaikka kalliolla olisi ollut huiskuttamassa
kokonainen lauma haaksirikosta pelastuneita tyttöjä?)

»Ajattelin, että vihdoinkin oli alus tullut… Luulin, että nyt olimme
pelastetut. He eivät lainkaan huomanneet minua, herra Mount.»

»Sille emme mahda mitään», tokaisi Mount synkkänä.

Kiusaus oli ohitse. Hän ei rikkoisi sanaansa, ei paljastaisi tätä petosta.

Hän alistui vielä yhden päivän pitkittämään tätä ilveilyä. Ja eihän se
henkilö, jolle hän oli kiukuissaan, ollut täällä. Kovin häpeällistä olisi
hänen purkaa harmiaan tytölle, johon koko juttu kohdistui vieläkin
karkeammin. Lohduttavasti hän lisäsi: »Älkää olko noin alakuloisen
näköinen, neiti Verity!» (Hän ei muistanut juuri äsken ja ensimmäisen
kerran käyttäneensä Margaretin ristimänimeä.) »Seuraavalla kerralla on
onni myötäisempi. Tulee vielä toinenkin laiva, se on varma —»

»Puhutte, ikäänkuin olisimme Lontoossa maanalaisella

rautatieasemalla», nurisi Margaret epävarmasti, »Puhutte, ikäänkuin juna
olisi juuri äsken 'sivuuttanut tämän aseman' emmekä olisi juuri äsken
menettäneet ainoata toivoamme päästä pois asumattomalta saarelta!»

Astellen rinnettä alaspäin hänen vierellään nuori Mount vastasi:

»Kuulkaahan, kun puolustaudun! Se ei ole minun vikani. Uskokaa
minua!
Uskokaa, että olen pahoillani! Kaikesta!»
 Hänen äänestään värähti vilpittömyys. Viimeiset sanat (joiden
Margaret luuli tarkoittavan vain äskeistä tapausta) tehosivat häneen. Hän
katseli Mountiin lapsellisen herttaisin, avomielisin silmin ja virkkoi:
»Luonnollisestikaan se ei ole teidän syynne. Miksi sanoitte olevanne
pahoillanne? Mitäpä siitä —»

Äkkiä hän ojensi Mountille sen kätensä, joka oli lähempänä häntä.
Siirtäen kalat vasempaan käteensä hän tarttui tytön käteen. Käsikkäin he
saapuivat rannalle.

Samassa alkoi Margaret ihmetellen ajatella,: milloin ennen oli Mount

pitänyt hänen kättään? Äkkiä se muistui hänen mieleensä.

Nostaen kättään, jota Mount yhä puristi (hän oli auttanut tyttöä
laskeutumaan viimeiseltä kivijärkäleeltä, mikä teko olikin varsin
luonnollinen!) hän katsoi mieheen silmät levällään. »Ah! Silloin se oli;
tekö se olitte?»

»Mitä niin?»

»Tekö», sanoi Margaret, »piditte minua kädestä sinä yönä?»

»Mitä te puhelette?»

»Te se olitte… Te piditte minua kädestä sinä yönä, jona kärsimme

haaksirikon… Kun olimme veneessä tulossa tänne. Eikö niin, herra
Mount?»

Äänettömyys.

Mount: »Minkä tähden kysytte sitä?»

»Tehän piditte kädestäni?»

»Niin… Mutta miksi tosiaan sitä kysytte?»

 Taaskin äänettömyys.

VI

Ihan aikomattaan Margaret oli lausunut sen kysymyksen. Useita kertoja

hän oli aprikoinut, miten saarelle oli tultu.

Tietenkin oli ollut vene… No niin, missä se vene oli?

Pirstoutunut rantakallioihin, oletti hän. Niin, hän oli otaksunut

(puhuessaan siitä erinäisiä kertoja), että vene oli paiskautunut sirpaleiksi,
särkynyt tulitikkupuiksi — että siitä (nähtävästi) oli jälellä vain se
rannalle ajautunut laudanpätkä, jonka Mount oli katkaissut kahtia ja
jonka palasia hän oli käyttänyt lyhentäessään hänen hiuksiaan. (Myöskin
koetti Mount näpertää siitä hänelle jonkunlaista kampaa.)

Mutta sitä venettä soutamassa oli täytynyt olla jonkun —

On mahdoton soutaa ja pidellä toisen ihmisen kättä —

Ja jos veneessä olisi ollut ainoastaan herra Mount —

Vai oliko siellä ollut muitakin?

Helppoa olisi teidän mielestänne ollut Margaretin tiedustaa heti

kaikkea sitä nuorelta mieheltä…

Ei niinkään helppoa.

Hänen ei ollut helppo kysellä. Hän oli liian hämmentynyt. Hänen

aivojaan askarrutti…

Tällä hetkellä Margaret itse tiesi, mikä alkoi askarruttaa hänen

aivojaan.
 Se venekysymys oli hänestä hyvin tärkeä. Vene, myrsky, haaksirikko
— ne olivat syvän veden pintaväreilyä. Sisimmässään hän ajatteli
hämmästyttävän paljon tätä toisen ihmisen kädenkosketusta. (Se saattaa
olla hyvinkin tärkeä elinkysymys!)

Se on kummallista, kun muistelee, miten hän loikoi koruompeluksin

koristetuilla pieluksilla, ojentaen, ei, vaan jättäen hervottomat sormensa
nuoren loordi Oddleyn käteen ihan yhtä välinpitämättömästi kuin olisi
jättänyt ne lämpöisellä, sitruunatuoksuisella nesteellä täytettyyn
maljakkoon, jonka mustaihoinen kynsienhoitaja oli tuonut, kysyen:
»Haluatteko, että leikkaan kynnet pyöreiksi vaiko kärkeviksi, madam?»
Niin monen monituista kertaa Margaret oli antanut kätensä Claude
Oddleylle, mutta kertaakaan ei edes Clauden huulien kosketus hänen
käteensä ollut tuntunut hänestä sen kummemmalta kuin kynsienhoitajan
liike! Jos hänen henkivartijoistaan kuka hyvänsä olisi puristanut hänen
kättään pimeässä, ei hän olisi tuntenut siinä mitään erotusta.

Mutta Mountin kädenpuristus oli ollut toisenlainen. Hänen kätensä oli

ollut niin — magneettinen, turvallinen — miksi muuksi hän olisi osannut
sitä nimittää. Hän ei löytänyt sopivia sanoja. Tunnettuaan hänen
kosketuksensa kerran Margaret tiesi vastaisuudessa tuntevansa sen aina.
Kummallinen pikku huomio! Se oli ollut hänestä mieluinen; äkkiä oli
hänestä alkanut tuntua, että hän mielellään salli Mountin pidellä kättään.

(Tämä luonnollisesti tapahtui sillä hetkellä, jolloin hän irroitti kätensä

ja antoi sen painua sormien kerran avautuessa ja sulkeutuessa hameensa
karkeille laskoksille.)

Hän piti siitä!

Kun hän ei osannut selittää sitä itselleen, niin miten olisi hän sitten
osannut selittää sen miehelle? Hän ei voinut puhua siitä. Hän ei voinut
suoraan vastata toisen tiedustukseen: »Minkätähden sitä kysytte?»
 Ujostelematta hän virkkoi: »Olen miettinyt sitä. Olin puolinukuksissa
koko ajan veneessä. Mietin vain, olinko nähnyt unta —» Sitten hän
ikäänkuin vilkastuen jatkoi: »Kuinka paljon kello on?»

»Kuuden ja seitsemät! välillä — juuri seitsemän.»

VII

Siitä hetkestä muuttui heidän elämänsä sävy. Hyvinvoinnin rytmillinen

yksitoikkoisuus särkyi — epäsoinnuiksi.

Jo seuraavana aamuna kuului niitä useita.

XI luku

Muutos

Ensimmäisen kerran sairaan lapsukaisen tapauksen jälkeen Mount sinä

aamuna puhutteli Margaretia melkein muodollisesti. Ei jäykästi; siitä ei
tytön olisi sopinut häntä syyttää. Mutta jotakin hänen käytöksestään
puuttui. Jotakin, mikä oli ohut hyvin tärkeätä, oli poissa hänen äänestään.
Syy ei ollut ainoastaan siinä, mitä hän sanoi…

Hänen sanansa kuuluivat: »Kuulkaahan — mitä arvelette siitä, että

söisimme noista forelleista aamiaiseksi vain puolet ja säästäisimme toiset
puolet illaksi? Ja sopisiko teille, että söisimme tänään illallisen tavallista
myöhemmin? Ja jollette pahastu, on minun pyydettävä teitä pysymään
tällä rantakaistaleella, kunnes kohtaamme uudelleen, neiti Verity. Minun
on ikäänkuin otettava teiltä kunniasana, ettette karkaa minun ohessani
poissa koko päivän.»
 Margaret, joka oli perkaamassa kaloja, katsahti ällistyneenä häneen.
(Kuinka kauheasti häntä nyt alkoikaan väsyttää, vaikka hän ei tehnyt
mitään!)

»Poissako?»

»Niin.»

»Minun pitäisi tosiaankin käydä silmäilemässä tämän — tämän paikan

sisäosia. Ajatelkaahan, että kaikkina näinä päivinä olen pistäytynyt
tuskin kolmen kilometrin päässä rannasta! Ehkä saisin sieltä — jotakin»,
virkkoi Mount.

Siinä seisoessaan hän näytti esikuvalliselta, kammottavalta ja

partaveitsettömältä haaksirikkoiselta. Heidän ainoat
pukeutumisvehkeensä (kunnes hän olisi saanut näperretyksi kamman
valmiiksi) olivat eukalyptyspuiset puikot, joiden päät oli hakattu
tupsuiksi ja joita he partiolaisten tapaan käyttivät hammasharjoinaan.
Nämä kaksi ihmistä olivat puhtaita kuin merituuli (ilman, meren,
ruumiinliikkeiden raikastuttamina puhtaampia kuin perin turhantarkka
kaupunkilainen, joka usein käy turkkilaisessa kylvyssä ja kuluttaa varoja
kristalleihin ja ihovoiteihin.) Mutta he olivat myöskin takkuisia kuin
vuoristokanervikko. Mountin viikset ja parta olivat vaaleat ja sopivat
hänen sinisiin silmiinsä eivätkä olleet hänen tummien hiustensa,
kulmakarvojensa ja silmäripsiensä mukaiset. Näillä »kaksivärisillä»
miehillä on kummallisen pakottava vaikutus. Sellaisena väriltään Mount
komeine vartaloineen, pörröisine tukkineen ja hiekkaisine, sekavine
pukuineen näytti Adonikselta — Augustus Johnin sanojen mukaan.
Margaret (joka ei ollut edes niin siisti kuin tämä miellyttävä villi, mutta
risaisessa asussaan viehkeämpi kuin oli koskaan ollut ranskalaisissa
leningeissään) katsahti häneen. Niin tehdessään hänen muistiinsa välähti
vähäinen kohtaus hänen aikaisemmasta elämästään, kun tämä sama nuori
mies, ollen täysin samannäköinen kuin Denis Bradleyn miesten
seurustelupukujen ilmoituskuva, viimeistellyn kuosin mukainen ja
moitteettoman siloinen, oli puhutellut häntä huulillaan tanssisalihymy.

»Valitettavasti, neiti Verity, en ole saanut tilaisuutta tanssia

kanssanne; ja nyt meidän on poistuttava.»

Neiti Verity oli vastannut: »No niin, se on teidän vahinkonne, eikö

niin?» Varjokuva »Berkeleystä»! Oliko sellaista ikinä sattunut?

Taaskin muuttui häntä ympäröivä saari synkäksi… Taaskin olivat

tämän miehen teot kaikki kaikessa. Hän aikoi lähteä pois kokonaiseksi
päiväksi.

Loukkaantuneena Margaret tiedusti: »Enkö minä voi tulla

mukaanne?»

»Kuka hoitaisi nuotiota?»

»Se ei ole vielä kertaakaan sammunut —»

»Sitä ei ole jätetty valvomatta niin kauaksi.»

»Emmekö voisi peittää sitä? Se kytee peitettynä tuntikausia. Muistan,

miten kerrankin kotona lehväkokkomme pysyi sammumatta kaksi
kokonaista päivää, vaikka emme lainkaan kohentaneet sitä, herra Mount.
Me vain jätimme sen —»

»Silloin te ette otaksuttavasti olleet riippuvaisia siitä saadaksenne

lämmintä ja valmistaaksenne ruokanne.»

»No niin! Jos tuli sammuu, niin voimmehan virittää sen uudelleen.
Meillä on tulitikkuja. Teillähän on niitä kokonainen rasia.»

»Kuvitelkaahan, että tuhlaisimme tulitikun!… Mistä arvelette meidän

saavan toisen rasian?»
 »En tiedä», vastasi Margaret kylmästi — tosiaankin hyvin kylmästi.
Tänä aamuna hänen ottoveljensä tuntui ilkeältä, ärtyiseltä,
pahantuuliselta, jopa riidanhaluiselta. Herttaisuus oli tyyten kadonnut
hänen sävystään ja hän katsoikin Margaretiin ikäänkuin olisi sydämensä
pohjasta toivonut olevansa ainoa haaksirikkoinen tällä rannalla.

Heidän ympärillään oli hymyilevä maisema, hietikko, lahti, taivas.

Tuntui siltä, että he loittonivat yhä kauemmaksi toisistaan. Ja se kävi niin
äkkiä sitten; eikä Margaret jaksanut käsittää sen syytä. Oli samanlaista
kuin olisi jotakin tapahtunut heidän toivotettuaan toisilleen hyvää yötä
—

»Tulen sytyttäminen uudelleen», huomautti Mount kylmäkiskoisesti,

»saattaisi käydä aika vaivaloiseksi. Olettakaahan, että sattuisi satamaan,
kun nuotiomme on sammuksissa! Kun on näin kauan kestänyt kaunista
säätä, ette ole tullut ajatelleeksi — troopillista ukkosmyrskyä, jollainen
saattaisi puhjeta.»

Margaretin pienien kasvojen ilme muuttui nopeasti äreästä hurjan

pelokkaaksi.

»Ettehän poistu luotani, ettehän, jos ukkonen on tulossa? Mistään

muusta en välitä… Merelläkään en pelkää myrskyä, kunhan vain ei
samalla jyrise… Mieluummin, paljoa mieluummin näkisin villipetoja —
tai villejä ihmisiä —»

»No, luultavasti teidän ei tarvitse pelätä kohtaavanne täällä petoja tai

villejä. Tällaisessa paikassa ei juuri ole kettuja isompia otuksia; enkä
minä — hm — en ole nähnyt muita jälkiä kuin omiamme, neiti Verity.»

»Tiedän sen. Vakuutinhan teille, etten pelkää. Mutta kun puhuitte —

ettehän tosissanne usko, että tänään tulee ukkosilma?»

»Ei siltä näytä», toisti Mount kuivasti, vilkaisten pilvettömälle

taivaalle, jossa valkeita lokkeja leijaili mutkikkaissa kaarissa. »Ihana sää.
Ei merkkiäkään sateen pikaisesta tulosta. Ettehän todenteolla ole
huolissanne siitä, että jäätte yksin?»

»En ole huolissani mistään muusta», selitti Margaret. »Olen mielelläni

yksin. Pidän siitä.»

Tätä mielitekoaan hän sai tyydyttää sen siniseltä ja kullalta hohtavan

päivän loppupuolella.

II

Mutta hän ei jaksanut pitää ajatuksiaan kaukana tavallisesta

seuralaisestaan, joka aina muulloin oli ollut niin kumppanillinen ja jonka
kanssa oli ollut niin helppo tulla toimeen. Minkälainen peto hän olikaan
ollut tänä aamuna! Kuinka inhoittavasti hän olikaan lausunut:
»Hyvästi!», ennen kuin lähti astelemaan kallionrinteelle, noudattaen
solisevan puron, heidän ainoan ruoka-aittansa, juoksua.

»Hyvästi», tosiaankin! Niin kohteliaasti…

(Peto!)

Valmistautuessaan uimaan Margaret muisti aikaisemman elämänsä

aikana kerran sanoneensa jollekulle, ettei hän sietänyt Tom-sedän
»nuorta ystävää Mountia». Hän käyttäytyi niin kauheasti.

»Niin se on», hän mietti kiskoessaan villapaidan lyhyttukkaisen

päänsä ylitse ja viskatessaan tweedkankaisen hameensa syrjään. »Hänen
käytöksensä on kerrassaan hirvittävää.»

Sitten hän vaipui pohtimaan. Kuinka kiehtova Mount osasi olla!

Kuinka hupaisa hän oli ollut! Kuinka herttainen silloin, ensimmäisenä
päivänä, jolloin hänen ruumiinsa oli ollut niin jäykkä, hellä ja ylen
rasittunut! Kuinka myötätuntoinen! Ja myöskin ystävällinen hänen
lapsellisiin kirjeihinsä nähden! Aina niin »kiltti», joskin niin
sulkeutunut! …

Sillä sulkeutunut hän oli aina.

Vaikka hän oli haastellut Margaretille tuntikausia — vaikka hän

(hääriessään puron partaalla, veistellessään tai kävellessään hänen
vierellään pensaikossa) oli selostanut hänelle monien lukemiensa
kirjojen sisällön, vaikka hän oli kuvaillut näkemiään näytelmäkappaleita,
kertonut hänelle sellaisten maiden elämästä, joissa Margaret ei ollut
milloinkaan käynyt — jopa sodan aikana omalla torpeedonhävittäjällään
vietettyä elämää — oli Mount, vaikka olikin ollut veljellinen, sittenkin
pysynyt erehtymättömän suljettuna. Hän ei ollut kertaakaan maininnut
Margaretille ainoatakaan häntä henkilökohtaisesti koskevaa seikkaa.
Niin, ei kertaakaan koko aikana, minkä he olivat olleet tällä
asumattomalla saarella yhdessä. Puhuisikohan hän milloinkaan?
Margaret aprikoi…

Hän muisteli lukemattomia muita asioita, joista Mount oli hänelle

haastellut… Hän tunsi Mountin äänen jokaisen soinnahduksen, muisti,
miten hän lausui: »Ahaa!», »Tosiaankin, neiti Verity…» tai ystävällisesti
huomautti: »Älkää olko hupakko!» Hän muisti Mountin sinisten silmien
hymyn, hänen tumman päälakensa välkkeen auringonpaisteessa, hänen
kasvojensa sivukuvan, hänen miellyttävän, pienipäisen, leveäharteisen
varjokuvansa, joka iltaisin kuvastui tummana liekkejä vasten. Kaikki
nämä yksityiskohdat hän oli pannut merkille vain sen tähden, että Mount
oli ainoa henkilö täällä. Mount teki ilkeästi jättäessään hänelle
vastenmielistä muistettavaa poistuessaan hänen luotaan ensimmäisen
kerran. (»Kuvitelkaahan, että tuhlaisimme tulitikun!» Pahatuulinen
raakalainen!)

Ilkeätä sekin, ettei Mount ottanut häntä mukaan tälle ensimmäiselle,

saaren sisäosiin tekemälleen retkelle. Hän oli kyllästynyt tähän
rantakaistaleeseen. Hän olisi niin halusta lähtenyt tutkimaan, mitä oli
noiden kaukaisempien kallioiden, lehdon, asumattoman alueen takana.

Mutta esittäen hataroita tekosyitä oli Mount jättänyt hänet tänne…

(puhellen »ihanasta säästä» ikäänkuin teatterimaisella
puutarhakävelyllä… Pyh!)

Vasta uinnin jälkeen — (Mount oli vaatinut häneltä lupauksen, ettei

hän Mountin ollessa poissa läheisyydestä menisi omaa mittaansa
syvemmälle) — vasta uinnin, hieronnan, voimisteluliikkeiden ja luuta
kädessä häärinnän jälkeen alkoi Margaretin harmi talttua.

Pian hän oli riemuissaan…

III

Hän riemastui löytäessään, mitä Mount oli jättänyt jälkeensä. Jättänyt,

unohtanut, huolimattomuudessa jättänyt! Kivellä lähellä putousta oli —
kaksi verratonta aarretta, joista toinen oli tulitikut — tulitikkurasia.

»Kuinka mainiota!» riemuitsi Margaret kuten koulutyttö. »Hän, juuri

hän! Aina nuhtelemassa minua, kun en muista, mihin olen pistänyt
haarukan! Sättimässä minua, kun olen unohtanut veitsen jonnekin! Enää
hän ei saa hiiskua minulle sanaakaan. Nyt on minun vuoroni moittia
häntä huolimattomuudesta… Annankohan tulen sammua?» mietti hän
pahankurisesti.

»Rajoitan nuotiota vähän ja sitten annan sen sammua. Kun hän sitten
luulee kadottaneensa tulitikut —» Samoin kuin pikku pojat tallettavat
kalleuksiaan, sujautti hänkin kallisarvoisen rasian povelleen villapaitansa
alle, jonka ympärille nyt oli vyöksi kiedottu Mountin autovaipasta
leikattu hihna. Nauttien hän antautui ennakolta kuvittelemaan,
minkälainen kohtaus siitä sukeutuisi. Mahdollisimman lyhyessä ajassa
hän eli sen etukäteen. Sillä heti kun hän taaskin käänsi päätään, osui
hänen katseensa toiseen aarteeseen, jonka Mount oli pudottanut, jättänyt,
unohtanut.

Mountin kello!

Kuinka liiallista hyvää! Mikä mieheen oli mennyt, kun hän niin
kokonaan poikkesi tavallisesta huolellisuudestaan tänä aamuna?

Margaret otti käteensä kellon, vanhanaikaisen, sievän, kultaisen

vehkeen, joka (kuten Mount oli kertonut) oli ollut hänen äitinsä. Äidin
olivat olleet myöskin ohuet kultaperät, joissa hänkin kantoi kelloa. Kello
oli perineen aina ollut kiinnitettynä hänen leveään vyöhönsä. Aina hän
piti kelloa vyönsä taskussa, ja perien toinen pää oli kiinni toisessa
taskussa, joten se ei jäänyt häneltä koskaan.

Mutta nyt — nyt hän oli jättänyt sen!

Margaret ajatteli häntä tuiki ystävällisesti, unohtaen hänen

käytöksensä ja riidanhalunsa, miettien vain, miten hän nuhtelisi häntä ja
kuinka hyvin hän oli sen ansainnut… Äkkiä hän huomasi pienen kellon
takakuoreen kiinnitetyn esineen. Pieni valokuva tietystikin.
Luonnollisestikin pienoiskuva. Hyvin nuoren, tummasilmäisen tytön
kuva. Sehän oli selvä. Sitä katsellessaan Margaret heti arvasi, että tuon
tytön täytyi olla Mountin morsian.

Kohta senjälkeen hän tunsi tuskaa.

Se kummastutti häntä niin suuresti, ettei hän aluksi osannut määritellä,

miltä hänestä tuntui. Sitten hän tunsi sen uudelleen, ja nyt hän ei voinut
erehtyä. Tuskaa. Sielullista tuskaa, joka melkein vaivasi ruumiillisesti.
Sydämessä pistävä tuntu, kurkkuun kohosi jotakin…
 Hän, joka oli ajatellut: »En koskaan voi olla, onneton tällä saarella.»
Nyt hän oli tulossa onnettomaksi!

Hetkisen hän seisoi otsa rypyssä. Sitten hän laskeutui istumaan

auringon lämmittämälle soralle, veti polvet leukaansa saakka ja mietti.
Outo, jäytävä kipu, kurjuuden tunne, valtasi hänet.

Paljoa myöhemmin hän selitti itselleen sen johtuneen säälistä, kun hän
ajatteli, että Mount oli erotettu tytöstä, jonka kuva oli kellon kuoressa.

»Tietystikin tyttö kuvittelee, että Mount on hukkunut ja ettei hän enää

milloinkaan näe häntä. Se on hirveätä hänestä ja luonnollisesti myös
Mountista. Senpätähden hän on niin huonolla tuulella; häntä kalvaa se
epävarmuus, kuinka kauan kestää, ennen kuin hän näkee tytön jälleen…
jos näkee.»

Vilpittömästi puhuen, Margaret ei aavistanut, mitä hänen sydämessään

tuntunut pistos, kurkkuun kohonnut möhkäle, jäytävä, kalvava tuska
merkitsivät. Saatuaan ensimmäisen vihjauksen sydämessään piilevästä,
alkuaikaisesta väijyjästä hän tuli murheelliseksi, hätkähti…

Tuntia myöhemmin hän asteli rauhattomana edestakaisin (paljain

jaloin, sillä kumikengissä alkoi näkyä pahoja kulumisen merkkejä ja hän
säästi niitä kiipeilläkseen ne jalassa kallioilla). Hän käveli sinne tänne
hietikolla kytevän, tukahdutetun nuotion lähettyvillä.
Paikkansapitämättömillä verukkeilla hän koetti tukahduttaa toista
liekkiä, joka oli viriämässä hänen rinnassaan.

»Varmasti saapuu vielä toinenkin laiva», järkeili hän.

Mielenhaikeus ja mustasukkaisuus kytivät… tukehtuivat …

Pannessaan kelloon varovasti omien helyjensä joukkoon
kallionhalkeamaansa hän päätti antaa sen Mountille heti, kun tämä sitä
kaipaisi. Mutta hetkisen kuluttua hän otti kellon jälleen esille — veti
tulitikkurasian piilostaan ja sijoitti sitten ne molemmat huolekkaasti
silmäänpistävälle kohdalle sille kivelle, jolla Mountin oli aina tapana
istua. Hän odotti Mountia…

Hän ajatteli: »Minnehän hän lienee mennyt? Mitä hän on saattanut

löytää? Missä hän on?»

IV

Sillä aikaa Mount oli odottamassa — vimmoissaan odottamassa pienen

kylän postitoimistossa saaren lumirajan yläpuolella. Lumi peitti
maantietä ja reunusti puroa, jonka vesi oli läpinäkyvän kristallikirkasta,
kirkkaampaa, puhtaampaa kuin rantakallioiden putouksessa. Huikaisevan
sinivalkoinen lumi verhosi kaukaisia, huippulatvaisia vuoria; lähempänä
se päällysti metsäomenapuista kasvatettua aitaa, saniaisia ja
vaaleanvihreitä, villejä orjantappuroita, joita kasvoi niin runsaasti
kaikkialla tässä kolkossa kyläpahasessa, niin syrjäisessä niin kylmässä…

Pienen toimiston tukahduttavan ummehtunut ilma pani Mountin

yskimään, kun hän odotteli vastausta puhelinsoittoonsa, kiihkeihin
sähkösanomiinsa, kaikkiin ponnistuksiinsa, joilla hän oli koettanut saada
tietoja kaupungista.

»Kestää kauan!» huomautti ristikon takana istuva,

madonnankasvoinen postinhoitajatar, jolla oli musta shaali ja sininen
esiliina. »Kestää kovin kauan!»

Kaukana rannikolla, lumirajan alapuolella, lämpöisellä aurinkoisella

vyöhykkeellä puuhaili Margaret, myöskin odottaen, ja hänestäkin »kesti
kauan», joten se päivä tuntui hänen saarella viettämistään pisimmällä.

Hän jupisi hiljaa: »Mikähän häntä viivyttää?»

 XII luku

Kielten helähdys

Auringon laskiessa Mount palasi, ja hänen muassaan oli — yllätys. Se

oli kuluneella nuoralla köytetty kotelo. Keikutellen, nykien ja vetäen sitä
selkänsä takana nuorasta hän toi sen leirille ja huomautti: »Vähän
taloustarpeita, neiti Verity» (lausuen sanat tavattoman hilpeästi).

Heti Margaret ajatteli: »Hän on yhä kovin äreissään.»

Niin hän olikin.

Eikä hän ollutkaan syyttä, sillä odotettuaan tuntikausia ja

tiedusteltuaan hurjan kiihkeästi, hän oli saanut kovin onton,
tyhjänpäiväisen, epätyydyttävän vastauksen, jonka herra Lloyd oli
jättänyt sen kaupungin hotelliin. Sieltä hän oli ainakin löytänyt sen
vanhan veijarin jäljet. Vastauksessa oli ollut kaksi lausetta: »Jatkakaa
toistaiseksi! Lähetän tietoja.»

Mitäpä hän olisi senjälkeen voinut tehdä muuta kuin vedota kylän
papin ja postinhoitajattaren, joka samalla oli kylän ainoa kauppias,
sääliväisyyteen?

»Olette löytänyt jotakin. Olette todella löytänyt jotakin

haaksirikkotavaraa», huudahti Margaret, siten vapauttaen Mountin
punomasta lisävalheita. Palatessaan takaisin leiripaikalle hän oli
kiukkuisena sommitellut tarun, että hän oli löytänyt kotelon, joka oli
ollut ahtautuneena kallionrotkoon heidän oikealla puolellaan olevassa
lahdekkeessa. Nyt hänen ei tarvinnut turvautua siihen.
 »Katsotaanhan, mitä siellä on», pyysi Margaret, käyden kotelon
kimppuun ja kiskoen sormineen tiukkaa, monimutkaista solmua…

Margaret ja Mount aukaisivat tiiviisti sullotut kääreet innokkaampina

kuin olisivat entisaikaan olleet, vaikka tarkastettavina olisivat olleet
Fortnumin ja Masonin koko varastot. Kotelossa oli monenlaista tavaraa,
kuten iso laatikko Petit Beurre-keksejä, kymmenkunta omenaa,
lasipurkki kielisäilykettä, kuivattua makkaraa, ranskalaisia
tulitikkurasioita, savukkeita, pullo punakeltaista curaçoa-likööriä,
suklaata, saippuakappale (jonka Margaret kiihkeästi sieppasi), iso veitsi
ja lopuksi jotakin vanhassa nahkakotelossa.

»Herra Mount, mikä on tämä kummallinen vehje?»

»Sitä teidän sopii kysyä», vastasi Mount typerän näköisenä. Hän ei

käsittänyt, miten hän oli saattanut olla sellainen tomppeli. Hän oli
jaksanut torjua vanhan, hyväntahtoisen papin esitykset, kun tämä oli
tarjonnut hänelle todella tarpeellisia esineitä, kuten saksia ja partaveistä.
Tavattomasti ponnistaen tahtoaan hän oli hylännyt nämä elämäntarpeet,
sillä hänenhän täytyi viimeiseen saakka näytellä tytölle asumattoman
saaren kujetta ja käyttää avukseen kaikkia senmukaisia yksityiskohtia.
Mutta sittenkään — sittenkään hän ei ollut jaksanut vastustaa, kun
hänelle tarjottiin hyödytöntäkin turhempaa…

Mielessään moittien itseään hän lausui ääneen: »Minkätähden tämän

kotelon sulloja, ken hän sitten lieneekin, on pannut siihen lisäpainoksi
tämän mitättömän kapineen —»

»Mutta mikä se sitten on?»

»Niin, ajatelkaahan. Se on ukulele.»

»Oi, kuinka hauskaa! Osaatteko soittaa sillä, herra Mount?» »Kyllä

jonkun verran. Mutta arvokkaan tilan täyttäminen hyödyttömällä
soittokoneella jonkun käytännöllisen esineen asemesta —»
 Hän näytti niin suunnattoman harmistuneelta, ettei Margaret edes
ottanut puheeksikaan unohtuneita tulitikkuja ja kelloa.

Hän salli nuoren miehen itsensä löytää ne. Mount pisti ne paikoilleen
hiiskumatta mitään. Mahdollisesti hän kuvitteli, ettei Margaret ollut niitä
huomannutkaan.

II

Ensimmäisen kerran haaksirikon jälkeen oli heidän illallisenaan

muutakin kuin kalaa, simpukoita, kasviksia ja putouksen vettä. Mikä
odottamaton onni!… Nuori pari syödä mutusti keksejä, joiden väliin oli
pantu kielileikkeleitä; he pureksivat makeita, meheviä omenia.
Syvimmistä osterinkuoristaan he joivat kuumaa, elähyttävää,
punakeltaista curaçoaa. Sen olisi pitänyt olla hilpeä ateria!

Se oli äänettömin, painostavin, minkä he olivat nauttineet

ensimmäisen saarella syömänsä kala-aamiaisen jälkeen. Mountia kiukutti
entistä pahemmin heidän tilansa, josta hän ei saanut keskustella. Hän
vannoskeli mielessään, ettei hän päästyään kerran eroon Lloydista enää
ikinä puhuttelisi moista vintiötä koko elämänsä aikana. Hän ei ikinä
menisi häntä kohtaamaan. (Hänen Lloydia kohtaan tuntemansa, yltynyttä
raivoa olivat itsesyytökset vain omiaan pahentamaan. Sillä hän, Mount,
oli saanut puoliseksi sipulikastiketta, vasikanlihavatkulia, oikeata leipää
ja oikeata kahvia, kun taas tämä lapsipoloinen ei ollut maistanutkaan
ruokaa hänen lähdettyään)… Hän ei enää ikinä tapaisi Lloyd-vanhusta
eikä ketään hänen seurapiiriinsä kuuluvaa henkilöä.

Sellaisia olivat Mountin mietteet juhla-aterian aikana.

Margaret taas —
 Häntä vaivasi se omituinen turtumus, jota ihmiset nimittävät »ei
minkään ajattelemiseksi».

Hyvin hajamielisenä Margaret kyyrötti hämärässä nuotion äärellä,

äänettömänä äänettömän nuoren miehen vastapäätä. Taaskin häntä kalvoi
sama kummallinen, epämukava tunne — nyt se ei ollut tuskaa, ei
vihlovaa kipua! Tuskin se edes koski. Tuntui vain siltä kuin jokin olisi
melkein tuntumattomasti näppäillyt jotakin hänen sydämensä kieltä —
kehoittaen häntä, kutsuen häntä — mihin?

III

Hänen aikaisemmin kuvittelemallaan troopillisella saarella oli pimeys

aina verhonnut maanpinnan yhtä nopeasti kuin näyttämön esirippu
piilottaa auringon valaisemat ryhmät kolmannen näytöksen päätyttyä.
Mutta niin ei täällä. Täällä oli aina ollut hämärä aika. Hämärä tuli nytkin.

Se oli tuoksuva, viileä, leppeä, ruusuinen sinipunerva. Iltataivaalla

välkkyi Venus valkeana. Muut tähdet lähettivät sille tuikkivia
tervehdyksiään. Pian kiipesi kuin laaja, pyöreä, punertavan
kermanvärinen kehrä verkkaisesti näkyviin oikealla kädellä kohoavan
kallion takaa. Joka hetki muuttui öinen väritys rikkaammaksi,
värähteleväksi. Nuotio hohti punertavana, miehen ja tytön hahmojen
taustana; sen valo heijastui oikullisesti heidän hampaistaan ja
silmänvalkuaisistaan; se pani helmet kimaltelemaan Margaretin kaulalla,
kultaiset kellonperät Mountin vyöllä. Kauempana oli kaikki kiedottu
pimeyteen, salaperäiseen, äärettömään…

Jotkut ihmiset olisivat saattaneet sanoa: »Se näytti

näyttämömaisemalta.»… Tuho periköön niin ontuvan vertauksen! Sillä
tällaista näkyä koetetaan näyttämöllä alituisesti saada aikaan (mutta ei
koskaan saada).
 Kun puhutaan suu puhtaaksi, milloin ovat tasaiset palkit voineet
harhauttavasti kuvata maaäidin aaltoilevaa rintaa?

Miten voitaisiin näyttämölle saada eloisaa, hymyilevää valoa,

kasteenkosteata hämärää? Miten voisi merituulahdus puhaltaa
näyttämöohjaajan pöydältä? Millaisilla näyttämövälineillä voitaisiin
kuvata luonnon kohinaa ja rytmillistä huolintaa niille, jotka tuntevat
luontoa? Kun taide on pannut parhaansa, antanut osuvimpansa, jää
näyttämöstä aina samanlainen vaikutelma kuin valaistuista laatikoista,
joissa lasten pahvinuket pannaan sätkyttelemään vetämällä niitä
kömpelösti sovitetuilla langoilla.

Mutta täällä oli Omarin villi luonto — Omarin ja hänen kaikkien

miljoonien veljiensä, jotka ovat koskaan tunteneet kaihoa —

»Ja sinä —»

IV

»Aiotteko laulaa?» tiedusti Margaret.

Sillä Mount oli ottanut kotelosta harmillisen soittokoneen, villien ja

maailmallisesti viisaiden silmätikun.

»Haluan vain koettaa, onko tämä vietävän vehje vireessä», vastasi

Mount — lyhyemmin kuin itse huomasikaan.

(Paljoa myöhemmin hän kysyi Margaretilta: »Mitä tarkoititte

saneessanne, että olin 'petomainen’? Olin olevinani teille niin kovin
kiltti.»)

Hän näppäili ukulelen kieliä. Niiden puolittain inhimillinen värinä

levisi taivaalliselta tuoksuavaan ilmaan.
 »Se tuntuu olevan kunnossa», virkkoi Mount, soitellen.

Margaret selvitti kurkkuaan. »Laulakaa! Laulattehan?»

»Niinpä niin. En ole oikeastaan perehtynyt tähän vehkeeseen…

Juurihan sen löysin… Tahdotteko polttaa noita kaitselmuksen
lahjoittamia savukkeita?»

Omaksi ja Mountin kummastukseksi Margaret ei tahtonut polttaa.

Tänä iltana hänestä tuntui kuin hän olisi taaskin ollut »pelkkiä
hermoja», mutta polttamisen hän ei uskonut nyt rauhoittavan niitä. Hill-
kadun varrella hän oli ollut pinttynyt ja kiihkeä tuoksusavukkeiden
polttaja — mihin hän oli tottunut huoneensa ummehtuneessa ilmassa.
Täällä se tapa oli jäänyt pois, samoin kuin monet muutkin tottumukset —
venyttelevä puhetapa, cocktailin himo, suupielien laskeminen alaspäin,
vaistomainen huulipuikon käyttö, kaikki sellainen, mikä ei ollut
synnynnäistä terveessä tytössä. Miehen poltellessa tupakkaa ja soitellessa
hän istui matalalla kivellään ja lisäili nuotioon oksankappaleita.

Eikö Mount aikonut puhua hänelle koko iltana?

Vihdoin kuului kielien pehmeän helkynnän seasta miehen ääni:

»Ettekö te osaa laulaa jotakin, neiti Verity?»

Margaret pudisti lyhyttukkaista päätään. »Mutta mielelläni kuuntelen

—»

Huvilassa oli Jack Verity usein laulanut, ja hänen pieni tyttärensä (joka
polvenkorkuisena oli seurannut häntä pukeutumishuoneen
parranajopeilin luota höyläpenkin luokse tai aittaan) oli kuunnellut
heltyneenä tai ihastuneena.

»— Isäni lauloi niin kauniisti. Ne olivat kaikki vanhanaikaisia lauluja,

joita en usko kenenkään kuulleen paitsi äitiäni ja minua! Mielilauluni oli