Semantics Volume 1 John Lyons

Go to download the full and correct content document:

https://ebookgrade.com/product/semantics-volume-1-john-lyons-2/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Semantics Volume 1 John Lyons

https://ebookgrade.com/product/semantics-volume-1-john-lyons-2/

ebookgrade.com

Semantics Volume 2

https://ebookgrade.com/product/semantics-volume-2/

ebookgrade.com

Semantics (Introducing Linguistics) 4th Edition by John I.

Saeed

https://ebookgrade.com/product/semantics-introducing-linguistics-4th-
edition-by-john-i-saeed/

ebookgrade.com

Tachdjian's Pediatric Orthopaedics Volume 1 5th Edition by

John Anthony Herring

https://ebookgrade.com/product/tachdjians-pediatric-orthopaedics-
volume-1-5th-edition-by-john-anthony-herring/

ebookgrade.com
World War II A Short History 5th Michael J. Lyons Michael
J. Lyons

https://ebookgrade.com/product/world-war-ii-a-short-history-5th-
michael-j-lyons-michael-j-lyons/

ebookgrade.com

ArduFarmBot Volume 1 B06Y4CTW23

https://ebookgrade.com/product/ardufarmbot-volume-1-b06y4ctw23/

ebookgrade.com

CFA Program Curriculum 2014 Level 1 Volume 1

https://ebookgrade.com/product/cfa-program-
curriculum-2014-level-1-volume-1/

ebookgrade.com

Derivatives Algorithms Volume 1 Bones

https://ebookgrade.com/product/derivatives-algorithms-volume-1-bones/

ebookgrade.com
Another random document with
no related content on Scribd:
 Maria tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta vastasi kuitenkin
tyynesti:

— Miksi teidän sitä on vaikea uskoa?

— Te ette ylimalkaan ole samanlainen kuin muut nuoret rouvat.

Teissä ei ole sitä kaavamaista arvokkaisuutta, jolla muut nuoret
rouvat nykyaikana koristelevat itseään. Te olette vielä kuin nuori
tyttö. Teidän katseessanne on vielä aavisteleva, uneksiva ilme kuin
usein on nuorilla tytöillä, mutta joka tavallisesti aina katoaa naimisiin
jouduttua. Te olette tuon kaiken säilyttäneet entisellään — ja
kuitenkin olette olleet naimisissa neljä vuotta.

— Miksi sitten pitäisi muuttua naimisiin mentyä?

— Niin, miksi? Mutta niin se vain kaikessa tapauksessa on

useimmiten. Se riippuu ehkä meistä miehistä osaksi, mutta ette te
naisetkaan siinä suhteessa aivan syyttömiä ole.

— Ei, emme tietystikään. Naimisissa huolehditaan niin paljon

kaikenlaisista ulkonaisista asioista, että usein oma itsekin tahtoo
unohtua sielun kehityksestä puhumattakaan, josta juuri silloin pitäisi
enimmän huolehtia.

Niin se on. Mutta te ette näytä kuuluvan niihin naisiin.

— En, enkä tahdokkaan kuulua.

— On henkilöitä, jotka väittävät, että jos nainen oikein rakastaa

jotakin miestä, ei hän milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin.

— Sen minä ymmärrän. — Maria nousi äkkiä istualtaan. — Oi,

miten hyvin sen ymmärrän!
 — Niinkö todella? — Tuomari Bohrman katsoi tenhovan
surunvoittoisesti rouva Askeria. — Mutta minä sitä vastoin en voi sitä
ymmärtää.

Rouva Asker teki lähtöä.

— Täällä ulkona alkaa jo käydä ilma kosteaksi, virkkoi hän. —

Ehkä on parasta mennä sisään.

Erik otti vaatteen käsivarrelleen ja he nousivat hiljaa rinnettä

myöten ylös ymmärtäen kumpainenkin keskustelun olleen vähällä
siirtyä hyvin vaarallisille aloille.

— Kauvanko olette oleskelleet täällä saaristossa? — kysyi rouva

Asker tavallisella äänellään.

— Neljätoista päivää. Ja yhtä kauvan aion vielä viipyä. Olen

nimittäin ottanut kuukauden virkaloman.

— Minne lähdette sitte?

— Tukholmaan tietystikin. Pari kuukautta takaperin tulin siellä

nimitetyksi erääseen virkaan.

Minulla on ollut suuria myötäkäymisiä elämässäni — ja vastuksia

myöskin, sillä ilman niitä ei juuri tulla toimeen maailmassa. Nyt on
vihdoin kaikki tulevaisuuteni suhteen valjennut.

— Kumma, etten ole milloinkaan tavannut teitä Tukholmassa.

— Ihmekös tuo! Suurkaupungissa on lukemattomia, jotka eivät

eläissään ole nähneet varjoakaan toisistaan.
 He olivat saapuneet verannalle, jonne vähitellen kaikki kesävieraat
kokoontuivat. Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, saatiin taas
keskustelu vilkkaaseen vauhtiin.

4.

Maria oli ollut Maryhillissä jo neljätoista vuorokautta ja viihtyi siellä

mainiosti. Raitis meri-ilma, kylvyt ja oleskelu ulkona, niin, koko
saaristolaishuvi-elämä vaikutti odottamattoman virkistävästi hänen
hermoihinsa ja palautti mieleen entisen reippaan iloisuuden. Hän oli
muuan noita eloisia luonteita, jotka voivat viehättyä koko sielustaan
nykyisyyteen ja siitä joskus kohota unelmien siivillä arki-elämän
yläpuolelle. Hän ei omistanut tuokionkaan ajatusta olleille ja
menneille kirjaville muistoille. Eikä hän myöskään ajatellut, mitä tulisi
tapahtumaan kun kesä on mennyt. Maria oli kesävieraiden suosikki,
hänen raitis naurunsa liehtoi iloisuutta ympäriinsä ja tarttui toisiinkin.
Yksinpä rouva Elfingin sydämen oli hän valloittanut ja he olivat hyviä
ystäviä.

— Eihän hän olekkaan ainoastaan herroille puhelias ja

rakastettava, vaan ylimalkaan meille kaikille, sanoi rouva Elfving
miehelleen pari päivää sen jälkeen kuin Maria oli tullut rouva
Fosserin luo.

Tämä yleinen myötätunto aiheutti, ettei kukaan milloinkaan

lausunut paheksuvaa sanaa tuomari Bohrmanin ja Maria Askerin
alituisesta seurustelemisesta toistensa kanssa. Hehän ovat
molemmat norlantilaisia — lapsuuden leikkitovereita — heillä lienee
paljon yhteisiä muistoja — mitä omituista ja pahaa siinä olisi? Tätä
yleistä myötätuntoa huvilan "päivänhenkilöt" käyttivätkin hyväkseen
seurustelemalla toistensa kanssa päivät päästään. Usein kumminkin,
kun Maria oli koko päivän viettänyt jollakin hauskalla
purjehdusmatkalla tai kävelyretkellä, tunsi hän jonkunmoisia
omantunnon soimauksia illalla omaan huoneesensa mentyään. Mutta
silloin muisteli hän vaaleaa kiharaa, jonka oli nähnyt putoavan
miehensä taskukirjan välistä, muisteli kaikkia niitä iltoja ja öitä, jotka
kuolettavassa yksinäisyydessä, tuskassa ja surussa oli saanut viettää
— ja levottomuus heti pakeni. — Mitä pahaa tässä kaikessa? Hän ei
ollut tehnyt mitään, jota ei koko maailma olisi voinut nähdä, miksi ei
hän siis olisi saanut vähän nauttia elämästä hänkin?

Mariassa oli ilahuttava muutos tapahtunut, hän oli vallan kuin

ennen. Kaikki olivat huomanneet tämän muutoksen, mutta jokainen
luuli sen aiheutuneen huvila-elämästä. Sitä vastoin eivät vähän
kummastuneet mamma Asker ja hänen tyttärensä, kun tapasivat
Marian iloisena ja onnellisena kuin päiväperhonen. Milloin he
jotenkin suurella melulla tulivat häntä tervehtimään, otti Maria heidät
vastaan sydämellisyydellä, joka sai heidät ihmettelemään. Kaksi
kertaa olivat he käyneet rouva Fosserin luona.

— Enpä ollut tuntea miniääni, virkkoi rouva Asker tyttärilleen

heidän toista kertaa palatessaan Maryhillistä, hän on nyt tasaantunut
ja tullut niin iloiseksi; eikö teistäkin, lapseni?

Niin, sen olivat kaikki panneet merkille.

Mitä Mariaan itseensä tulee, tiesi luonnollisesti hänkin muutoksen,

mikä oli tapahtunut koko sielunelämässä, mutta ei hän kellekään
virkkanut siitä, eipä edes tahtonut itsekään sitä ajatella — ettei tuon
muutoksen syyt kokonaan paljastuisi. Hän antoi kaiken entisen olla
niinkuin se oli.
 Aamiaiskello soi ja Maria kiinnitettyään rubiinineulan vaaleaan
kesäpuseroonsa kiirehti ruokasaliin Kirje oli hänen paikallaan; se oli
Kaarlolta, hän tunsi käsialan. Maria aukasi sen luki nopeasti. Hän ei
huomannut, että ruskea silmäpari kaiken aikaa mielenkiinnolla
tarkasteli häntä. Erik Bohrman tahtoi lukea Marian kasvoista jotakin,
tahtoi nimittäin saada varmuuden ajatuksilleen, joista ei voinut
irtautua nimittäin kysymykseen, rakastiko Maria todellakin, miestään.
Hän ei uskonut sitä ja näytti nyt Marian kasvonilmeistä saavan tukea
epäluulolleen. Kun Maria oli lopettanut ja taittanut arkin takaisin
kuoreen, meni Erik Bohrman verannalle ja syvissä mietteissä katseli
viiniköynnöksen sinertäviä lehtiä.

Aamiaisen jälkeen tuli Erik Marian luo puutarhaan.

— Olen täksi päiväksi vuokrannut veneen ja rohkenen ehdottaa

pitkää purjehdusmatkaa, sanoi hän tavallista hiljempää, mutta
muuten luonnollisella äänellä. — Olette hieman kalpea ja sen vuoksi
purjehtiminen teitä paljon virkistäisi.

— Kiitos, olisin mielelläni tullut, mutta mieheni saapuu tänään

tänne ja viipyy huomiseen asti. — Maria puhui yhteen henkäykseen
ikäänkuin peläten, ettei ehtisi kaikkea saada kyllin nopeaan
sanotuksi. Katse oli maahan luotuna.

— Vai niin. Olenpa utelias näkemään hänet. Mihin aikaan hän

tulee.

— Vallan pian. Kirjettä on hän tavallisuuden mukaan

epähuomiossa pitänyt yhden päivän taskussaan lähettämättä, sillä
sen olisi pitänyt eilen saapua.
 — Sepä ikävää. — Erik Bohrman paineli keppiään naulaan. —
Tämä on viimeinen päivä kuin minä olen täällä, ja…

Maria keskeytti hänet nopeaan eikä tahtonutkaan salata

äänessään ilmenevää ikävää:

— Lähdettekö pois täältä!

Sydän löi epävakaisen kiivaasti ja kyyneleet yrittivät pakkautua

silmiin.

— En, en tietystikään kokonaan lähde, mutta tulen melkein joka

päivä matkustamaan Tukholmaan, enkä sen vuoksi voi enää
esimerkiksi tällaisia koko päivän kestäviä purjehdusmatkoja panna
toimeen. — Hän katsoi rouva Askeria kiinteästi, mutta tämä ei
uskaltanut silmäyksiään muuttaa kaukaiselta metsänrannalta.

— Tulkaa te kanssani höyryveneelle miestäni vastaan. — Se tuli

kuin rukous.

— Tietysti! Sehän on hauskaa, ja sitäpaitsi olen äärettömän

utelias.

Kävellessään metsän läpi puhelivat he hyvin vähän tai ei ollenkaan

ja vasta laivasillalla Maria virkkoi:

— Teille on epäilemättä hyvin vaivaloista matkusteleminen

edestakaisin Tukholmaan ja Maryhillin väliä, kun täytyy pitää niin
tarkka huoli lähtöajoista ja kaikista.

— No se ei mitään. Sen korvaa monikertaisesti huvi saada olla

täällä.
 Karl Asker oli hyvällä tuulella, syleili vaimoaan, suuteli ja taputti
poskelle. Erikiä kohtaan oli hän yhtä rakastettava ja pian olivat he
vilkkaassa keskustelussa; Maria käveli ääneti rinnalla ja hymyili.
Iltapäivällä tilasivat he punssia ja muita virvokkeita puutarhaan ja
illallisen jälkeen tekivät pitkän kävelymatkan. Maria oli hyvin väsynyt
palatessa ja meni pian vuoteeseen.

Seuraavana päivänä sanoi Kaarlo vaimolleen, kun olivat kahden:

— Helkkarin hauska mies tuo juristi. Minä sovin hänen kanssaan

niin mainiosti yhteen.

Kun hän samana iltana istui Tukholmaan lähtevän höyryveneen

kannella, ojensi hän sydämellisesti kätensä tuomari Bohrmanille ja
virkkoi:

— Kuules Bohrman, kun tulet kaupunkiin jonakin iltana, niin

pistäydy talossa. Vakuutan toimittavani sinulle ja itselleni p—n
hauskan illan.

— Kiitos, kiitos! Mutta viihdyn mieluummin täällä saaristossa loma-

ajat.

— Aha… jaha… vain niin! Ja kuka se on, joka sua täällä "vetää"…?

Vene erkani rannasta Maria, liehutti nenäliinallaan ja Erik Bohrman

heilautti hattuaan.

— No mutta kaikessa tapauksessa sentään — jos vahingossa eksyt

kaupunkiin, niin tule toki minun luokseni yöpuulle, huusi Kaarlo vielä.

Maria ja Erik kääntyivät takaisin huvilaan.

 — Oh, meidän on varottava itseämme, meidän on varottava, —
sanoi Erik
Bohrman.

— Mitä tarkoitatte?

— Olen tullut viettämään saaristoelämää, sillä kaupunkielämästä

olen saanut kylläni Upsalassa, enkä sitä enää kaipaa, mutta kiusaus
voi toisinaan tulla aavistamatta.

— Luuletteko… että hän viettää tuota "kaupunkielämää?"

— En tiedä, mutta kovin paljon hän pitää punssista ja se on

tavallisesti epäilyttävä merkki.

— Sitä ei voi kieltää. Punssi on todella hänen mielijuomansa.

He kävelivät tuokion äänettä. Maria taisteli itsensä kanssa, mutta

ei lopulta voinut olla suoraan kysymättä:

— Sanokaa, mitä piditte miehestäni?

Tuomari Bohrman vastasi hetken kuluttua:

— Veli Asker on omituinen luonne, hänessä on paljon hyvää jos

pahaakin, niinkuin meissä kaikissa syntisissä ihmisissä. Hänessä on
koko lailla kevytmielisyyttä ja nautinnon himoa, mutta niinkuin
tuollaisissa luonteissa tavallisesti, vastaavassa määrässä
hyväntahtoisuutta ja tasaista, tyyntä mieltä. Hän on luonne, jossa
hyvä ja paha on näkyvissä selvemmin kuin useissa muissa ihmisissä,
ne ovat kuin perusaine, jota kuvanveistäjä käyttää. Sen vuoksi
tuollaisten luonteiden arvosteleminen on peräti vaikeaa.
 Maria oli tullut varsin totiseksi.

— Niin, kyllä ymmärrän, sanoi hän hiljaa, mutta minä en ole

voinut vaikuttaa häneen niin, että… että minua voitaisiin verrata
kuvanveistäjään, joka voi muodottomasta, rumasta savesta
muovailla siron esineen. Hän on mennyt omia teitään…

— Tietysti, onhan se helppoa ymmärtää. Te olette liian taipuva ja

kätenne liian heikot muodostamaan jotain sellaista. Teissä ei ole sitä
voimaa, mikä tässä tapauksessa vaaditaan, sillä te itse olette
vaikutuksille alttiina.

He kävelivät hiljaa edelleen.

5.

Kesä oli ollut tavattoman kaunis ja syksystä, vaikka jo elokuu oli,

ei näkynyt varjoakaan. Erik ja Maria olivat edelleen Maryhillissä,
mutta insinööri Vadsteinia ja neiti Bildtiä lukuunottamatta olivat muut
kesävieraat hajonneet eri tahoille ja heidän huoneissaan oli nyt
uudet asukkaat. Heti kun tuomari Bohrman oli tullut kaupungista ja
päivällinen oli syöty, tekivät he aina yhdessä pitkän kävelymatkan
rannoilla. He olivat kesän kuluessa niin tottuneet toistensa seuraan,
etteivät enää kaipauksetta voineet pysytellä erillään. Huvilan luona,
rinteen alla pistäysi mereen korkea ja jyrkkä kallio, jota sametin
hieno sammalkerros verhosi, ylhäällä puitten latvassa saattoi tuuli
hurjana mellastaa, mutta täällä alhaalla oli alati hiljaista ja tyyntä.
Tämän kallion Erik ja Maria viime aikoina olivat valinneet
lempipaikakseen. Täällä viettivät he päivien herttaisimmat hetket.
Rannan kalliot ja puut kuvastuivat selvästi matalaan, tyyneen
veteen. Milloin oli vesi kuvastimenkirkas ja aurinko paistoi
tummansiniseltä taivaalta, milloin kuohupäät aallot kohisten
törmäsivät rantaan ja milloin kävivät hiljaiset, lempeät laineet, mutta
aina oli luonnossa sama rauhoittava, lohduttava, elähyttävä
vaikutusvoima. Erik ja Maria rakastivat kumpainenkin tätä
vaihtelevaa luonnon kauneutta enemmän kuin mitään muuta ja
omistivat enimmän osan ajastaan sen ihailulle. He eivät
kumpainenkaan ajatelleet, miten vaarallinen tämä yhteistunnelma
oli, se sitoi heidät joka päivä yhä kiinteämmin toisiinsa. Ja monta
kertaa unohtivat he kokonaan sen kumoamattoman tosiasian, että
armoton kohtalo oli heidät ainaiseksi erottanut toisistaan ja että
kaikki oli ohi, ikuisesti ohi!

Hetki hetken jälkeen vierähti heidän vilkkaasti haastellessaan

kalliolla tai leikitessään ja melutessaan kuin lapset. Toisinaan Erik
palasi Tukholmasta mukanaan joku uusi kaunokirjallinen merkkiteos,
jonka he sitte ahmimalla yhdessä tutkivat läpi. Erik useimmiten luki
ääneensä ja Marialla oli tällöin hyvä tilaisuus tarkastella hänen
kasvojensa sisällön mukaan vaihtelevaa ilmettä.

Tuollaisina hetkinä Erik vasta oli Marian mielestä entisellään ja

silloin tunsi hän rajattoman ikävän saada katsoa häntä syvälle
silmien ja sielun pohjaan, nojautua hänen rintaansa vasten ja
kuunnella voimakkaan sydämen sykintää. Kenelle sykki hänen
sydämensä nyt? Hän keskeytti aina väkisinkin tähän kohtaan nuo
luvattomille teille harhautuneet ajatukset. Maria tahtoi olla
epätietoisuudessa omista tunteistaan, sillä hänellä oli varma
aavistus, että sinä päivänä kuin ne selviytyvät, on hänen onnensa
aika ollut ja mennyt.
 Rouva Asker tyttärineen oli kesän kuluessa useasti käynyt
Maryhillissä Mariaa tervehtimässä; suhde heidän välillään oli paljon
parempi kuin ennen. Kaarlo oli sitä vastoin vain kaksi kertaa käynyt
saaristossa. Viime kerralla oli hän tahtonut, että Maria jo muuttaisi
kaupunkiin, sillä illathan alkavat pimetä ja käydä ikäviksi. Mutta
Maria oli itsepäinen, eikä sanonut haluavansa muuttaa, ennenkuin
syksyn kylmät ja myrskyt tulevat.

— Näethän itse, miten hyvin olen täällä viihtynyt, sanoi hän ja

katsoi iloa loistavilla silmillä miestään.

— Kauvanko Bohrman vielä viipyy täällä? kysyi Karl Asker yhtäkkiä

heidän kävellessään alas höyryveneelle.

Maria kumartui ottamaan kukkaa maasta; hän tunsi punastuvansa.

— Hän lähtee luultavasti näinä päivinä.

— Vai niin! Otaksunpa, että sinä tulet kotiin samoihin aikoihin.

— Kuinka niin?

Niin, näetkös, — Kaarlon ääni oli salaperäinen ja tärkeän

näköisenä kuiskasi hän, — se on sillä lailla, että… Sinä olet kai sen
huomannut… mamma sanoi, ettei hän voinut erehtyä Borhmanin
tunteista häntä kohtaan. Ja hän, tietystikin, on aivan hullaantunut
juristiin. "Joko hänet tai ei sitte ketään," on hän sanonut sekä
mammalle että minulle, ja sinä tiedät, että hän on luonne, jota eivät
kaikki tuulet häilytä.

Maria oli suuresti kummastunut eikä ymmärtänyt sanaakaan.

 — Mutta sano herran tähden suoraan, Kaarlo, ketä tarkoitat, äläkä
puhu arvoituksilla! — huudahti hän hiukan vihaisesti.

— Ketäkö tarkoitan: he ovat rakastuneet toisiinsa — Bohrman ja

Agnes — olet kai sen huomannut?

Maria löi kummastuksesta yhteen käsiään.

— Agnes ja tuomari Bohrman! hän pani erityisen painon joka

sanalle. —
Ystävä rakas, se on hurjinta mielikuvitusta, mitä ajatella voi.

Karl Asker näytti joutuvan hämilleen.

— Niin, enhän minä tiedä, mutta niinhän ne sanovat, mamma ja

Agneskin… ja muuten, niin vaikka se ehkä nyt vielä on
mielikuvitusta, voi se muuttua todeksikin.

— Ei… koskaan! Minä vakuutan sen.

— Vakuutatko — mistä sinä tiedät? — Karl Asker ei voinut olla

ihmettelemättä vaimonsa äänen vakuuttavaa päättäväisyyttä. —
Kuuleppas minun suunnitelmaani: Minä kutsun Bohrmanin tuon
tuostakin kotiimme ja siellä hän ja Agnes saavat rakennella
lähempää tuttavuutta toistensa kanssa ja suorittaa pienen
rakkausafäärinsä. Jos tunnen Bohrmanin oikein, niin… ja Agnes on
kaikin puolin hyvä tyttö.

— Eivät kaikki halua mennä naimisiin rahojen tähden. — Marian

ääni oli niin kummallinen.

— Ei, ei tietystikään, Mari kultani. Useimmiten kokonaan muut

ominaisuudet saavat kiintymään, mutta jos on köyhä, niin kuka
tietää… Rahat ovat aina hyviä olemassa.

Maria ei vastannut.

Mutta Kaarlo jatkoi vakuuttaen:

— Sehän on vain pieni suunnitelma, jonka äiti ja minä olemme

keksineet auttaaksemme Agnesia. Eihän siinä mitään pahaa ole, ja
jälkeenpäin he molemmat kiittävät meitä. Eikö totta, sinun pitää olla
mukana asiassa. Sinähän tunnet hänet vanhastaan ja voit vaikuttaa
paljon jos tahdot.

Nyt kääntyi Maria suoraan miehensä puoleen ja hänen kasvoillaan

oli niin vakava ilme, että Kaarlo katui äskeisiä sanojaan.

— Tämän asian kanssa en tahdo olla missään tekemisissä, paina

mieleesi se, en missään.

— Mutta jos minä sen nyt kumminkin teen, jos kutsun hänet
kotiimme niin usein kuin tahdon. Mitäs siihen sanot? — lausui Karl
Asker äkkiä kiihtyneellä äänellä.

— En mitään. Sinä saat tehdä kuten tahdot.

Kun Maria oli saattanut miehensä höyryveneelle ja hiljaa kävellen

palasi huvilaan, oli hän niin huonolla tuulella, ettei koko täällä olo-
aikanaan. Agnes ja Erik rakastuneet toisiinsa! Sille voisi oikein
nauraa. Puuttuisi, että hänkin nyt vielä sekoittuisi Askerin sukuun.
Kaukana siitä! Erik Bohrman ei voi tehdä niin suurta alennusta, hän
on liian hyvä siihen. Pitääpä olla herkkäuskoinen voidakseen sellaista
kuvitellakaan… Hän ymmärsi nyt kaikki. Erik oli monta kertaa kuullut
Marian sanovan, että hän Agnesista pitää enemmän kuin muista
miehensä omaisista. Sen vuoksi hän oli Agnesille kohteliaampi kuin
muille. Siinä kaikki… Siis Erikin tähden rouva Asker ja tytöt niin usein
kävivät Maryhillissä, eivätkä Marian vuoksi, kuten hän oli luullut. Oli
hän kyllä ihmetellyt sitä hyväntahtoisuutta, mitä oli viime aikoina
saanut osakseen; nyt käsitti hän syyn.

Huvilalle tultuaan meni hän suoraan huoneeseen hakien

yksinäisyyttä ajatuksilleen.

*****

Kuukausi takaperin oli rouva Fosserille tullut täysihoitoon eräs

nuori tyttö, tehtailija Bahrin tytär Helsinglandista. Isänsä oli
lähettänyt hänet tänne toivossa, että raitis meri-ilma ja kylvyt
virkistäisivät hänen "kalpean liljansa," kuten rouva Fosserille
lähettämässään kirjeessä tytärtään nimitti. Anny Bahr oli
kuusitoistavuotinen, tavattoman synkkämielinen ja kärsivän näköinen
pieni olento. Hän oli ollut sellainen lapsesta asti. Posket olivat
verettömät ja koko olento arka ja hento. Ensi päivästä lähtien
viehättyi hän heti Marian seuraan ja hermostuneet, haaveilevat
silmät katselivat häntä jonkinlaisella ihmettelyllä. Anny totteli hänen
pienintä viittaustaankin — Maria tarvitsi vain kiinnittää siniharmaat
silmänsä tyttöseen, ja tämä oli kuin tenhottu. Hän melkein jumaloi
Mariaa, suuteli usein hänen käsiään ja nojasi mielellään helmaan.
Aluksi tämä kaikki miellytti Mariaa, mutta pian hän siihen väsyi. Ei
saanut milloinkaan olla rauhassa. Jos meni huoneeseen ja alkoi
kirjoittaa vaikka miten tärkeää kirjettä, niin sai olla varma, että pian
kuuluu koputus oveen ja arka ääni: "Rakas pieni herttainen Maria,
enkö saa tulla sisään?" Ellei Maria silloin ottanut häntä vastaan,
kuului oven takaa miltei epätoivoinen: "Oi, Maria kulta, olkaa kiltti!"
Se oli niin luonnottoman surullista, että Mariaa usein pelotti; sehän
muistutti vallan mielenvikaisuutta!
 Toisinaan hän koetti päästä selville siitä, miksi tyttö aina haki
hänen seuraansa, mutta kaikki turhaan. Hän saattoi olla
epäystävällinen, melkeinpä suorastaan ilkeä Anny Bahria kohtaan,
mutta mikään ei auttanut. Oli usein tapahtunut, että Maria tyttösen
koputtaessa ovelle oli lähtenyt ulos ja käskenyt tyttöä poistumaan tai
suorastaan lausunut kovia vihaisia sanoja. Anny raukka tällaisissa
tilaisuuksissa katseli häntä surullisin silmin, huokasi raskaasti, painoi
katseensa alas ja hiipi hiljaa pois.

Mutta seuraavana päivänä oli sama asia.

— Mitä on minun tehtävä? — kysyi hän usein tuomari Bohrmanilta

neuvoa. — Minä ajan hänet luotani tuon tuostakin, olen pahanilkinen
hänelle, jopa niin, että jälkeenpäin itseänikin kaduttaa, usein pyydän
lujalla äänellä saada olla rauhassa ja saadakseni hänestä tuon
ihmeellisen ihailun irtautumaan, ravistelen häntä säälimättömästi
käsivarresta — mutta mikään ei auta. Minuutin kuluttua riippuu hän
minussa uudelleen kuin takkiainen. Sanokaa, mitä minun on
tehtävä?

— Thjaa! En todellakaan tiedä. — Nuori lakimies pudisti päätään.

— Mutta mitä luulette tuosta tyttösestä?

— Hän on hypnotiseerattu teihin, laski Erik leikkiä.

— Oh, ei! Sanokaa suoraan, pyyteli Maria.

— Sitte ei hänen hermostonsa ja aivonsa ole oikein täydessä

kunnossa, tai kenties hän todella on jollain tavoin hypnotiseerattu,
tapasi hän sanoa.
 6.

Oli sanomattoman kaunis päivä syyskuun alkupuolella. Puitten

vihreys oli tummentunut eikä auringon säteillä enää ollut keskikesän
kirkkautta — oli kuin luonto olisi hiljaa surrut, että sen kauneus
kohta on lakastuva. Maria oli enää kaksi päivää oleva rouva Fosserin
huvilassa ja lähtöään ajatellen joutui hänkin salaisen kaihon valtaan.
Hän oli noussut aikaiseen, tehnyt pitkän kävelymatkan ja ottanut
hyvästit kesäisiltä lempipakoiltaan. Näkeekö hän enää koskaan
uudelleen niitä? Hän koetti vakuuttaa itselleen, että onhan
samantekevää, vaikkei hän näekään. Mutta sydämensä salaisuudesta
toivoi hän tämänlaisen kesän uudelleen saavansa viettää — ehkä jo
ensi vuonna. — Mutta mitä hyötyä siitä oikein on? Maria käveli hitain
askelin puutarhassa, ei voinut suoria ajatuksiaan, ne olivat niin
raskaat, melkein yhtä raskaat kuin hänen mielensä. Hän asteli
puutarhan läpi ja käveli metsään päin. Kohta kuului askeleita
takaapäin ja liikuttava ääni pyysi:

— Pikku Maria, älkää ajako minua pois tänään! Yhdessäolomme

loppuu kohta. Saanhan tulla mukana metsään?

Maria kääntyi ja näki edessään tietysti Anny Bahrin.

— Milloin lähdet kotiisi? — kysyi hän hyvin kylmästi.

— Samana päivänä kuin Mariakin, virkkoi tyttönen arkana.

— Miten sinä näin aikaseen olet ylhäällä tänään, eihän se ennen

ole tietääkseni tapahtunut, jatkoi Maria samalla teeskennellyllä
ankaruudella.
 — En tiedä, Maria kulta. Heräsin tunti sitte ja minun tuli niin kovin
ikävä metsään.

— Tiesitkö minun olevan täällä?

— En, en ollenkaan! Miten minä sen olisin tiennyt? En aavistanut

mitään, ennenkuin näin Marian täällä.

Maria ei uskaltanut tarkemmin ruveta ajattelemaan, mikä salainen

vaisto tytön taas tällä hetkellä toi hänen luokseen juuri kuin hän oli
toivonut saavansa olla yksin. Mutta tänään ei hänellä ollut sydäntä
ajaa pois Annya. He kävelivät yhdessä yhä kauvemmas metsään.
Suuren, sammalpeitteisen kiven luo pysähtyi Maria ja kävi istumaan
maahan; Anny Bahr sijoittui hänen jalkojensa viereen.

— Oletko pahoillasi kun pitää lähteä? — kysyi Maria tytöltä.

— En, päinvastoin! Minun on niin kovin ikävä Norlantiin papan ja

mamman luo.

Maria ei ymmärtänyt häntä. Miten voi ikävöidä pois ja kuitenkin

olla täällä oloonsa viehättynyt?

Huulillaan kummallinen hymy kysyi hän tytöltä muuten kylmällä ja

tunteettomalla äänellä:

— Eikö sinun ole ikävä erota minusta? — Sanat kuulostivat Marian

omissakin korvissa itserakkailta, mutta hän ei voinut olla niitä
lausumatta uteliaana haluten tietää mitä tyttö vastaisi.

— Ei!… En tiedä… En ole sitä ajatellut, Anny virkkoi levottomana.

Nyt ymmärsi Maria häntä vielä vähemmän kuin milloinkaan.

 — Anny, sanoi hän ankarasti, mitä minun pitää ajatella sinusta?
Sanot, ettet ollenkaan ikävöi, vaikka minä lähden pois, ja kumminkin
aina juokset perässäni. Miksi et sitte anna minun olla rauhassa?

— En tiedä, Maria kulta, en todellakaan tiedä. On kuin jokin

sisäinen voima minut kiinnittäisi Mariaan. — Hän painoi päänsä
rouva Askerin polvelle. — Ja… niin, en minä osaa sitä selittää.

— Ja… mitä? — huudahti Maria.

— Niin, ja Marian silmät ovat samanlaiset kuin tohtori

Vesterdahlin!

Ahaa! Tuollakin lapsella on lemmentarinansa, mietti Maria ja häntä

alkoi asia yhä enemmän kiinnittää.

— Kuka on tohtori Vesterdahl?

— Hän on lääkäri, taitava hypnotiseeraaja. Se oli hän, joka pitkän

ajan koetti hypnotiseeraamalla parantaa minussa alakuloisuutta ja
kalvetustautia. Hän oli oikein kiltti.

Maria tunsi rohkeutensa niin kummallisesti vavahtelevan, eikä

tiennyt mitä vastata. Se kaikki oli niin ihmeellistä. Hetkisen kuluttua
herätti hänet mietteistään Anny, joka nousten puoleksi seisaalleen
kuiskasi:

— Katsokaa, Maria! Tuolla on tuomari Bohrman.

Puhuteltu katsoi nuoren tytön osoittamaan suuntaan. Rinteen

juurella, lähellä rantaa seisoi Erik selin heihin. Hän näytti niin
hartaana katselevan meren herääviä aamulaineita ja sinertävää
metsänreunaa veden tuolla puolen, ettei ollenkaan huomannut mitä
ympärillään tapahtui. Maria tuli rauhattomaksi ja selittämättömästä
syystä alkoi veri hänen poskillaan vuoroin kohota ja laskeutua.

— Ole hyvin hiljaa! — sanoi hän Anny Bahrille ja kosketti kädellään

tytön poskea. — Ollaan täällä piilossa, ettei hän huomaa meitä.

Itse kumartui hän vieläkin alemmas ja kaatuneen puurungon yli

saattoivat he nyt katsella Erik Bohrmania. Maria ei voinut vastustaa
tilaisuutta… hän tahtoi nähdä Erikin yksinäisyydessään… Eihän se
ollut vakoilemista, ei missään tapauksessa; se oli vain hänen
sydämensä voittamaton kaiho saada huomaamattomana seurata
häntä katseellaan täällä luonnon helmassa, jäähyväisiksi lähettää
hänelle ne katseet ja sitte hiljaisuudessa polttaa hänen kuvansa
ikipäiviksi sielun syvyyteen. Hän rohkeni töin tuskin hengittää. Silloin
kuului läheltä valittavaa uikutusta. Se ei ollut ihmisääni, sen saattoi
eroittaa, se oli joku viaton eläin, joka täten sanattomin valitusäänin
ilmasi kärsimyksiään. Anny Bahr tarttui vanhemman ystävättärensä
käteen ja yhdessä he nyt katselivat ja odottivat. Tuomari Bohrman
oli nimittäin kuullut saman valittavan äänen, hän kuunteli hetkisen
huulet puoli avoimena ja katsellen sinne päin, mistä uikutus kuului.
Sitte hän lähti hiljaa kävelemään pitkin rantaa Erään pensaikon luona
hän pysähtyi ja kumartui tarkastelemaan jotakin. Sitte asettui hän
polvilleen ja veti pensaikosta esiin jotakin esinettä. Se oli suuri,
haavoittunut koira, jonka toisessa etujalassa oli ammottava haava.
Maa oli yltympäri veressä ja eläinraukka näytti olevan
uupumaisillaan. Erik Bohrman tutki tarkoin haavan.

— Pikku raukka, pikku raukka, puhui hän tyynnyttäen kauniilla

äänellään ja silitteli koiran selkää ja päätä. — Tuleppas, niin koetan
parantaa kipeää… Hän nosti eläimen lähemmäs rantaa, tarttui
keveästi haavoittuneeseen jalkaan ja sitoi nenäliinansa haavan
kohdalle. Sitte juoksi hän hakemaan lakillaan vettä. — Kas noin, kas
noin, pestäänpäs nyt puhtaaksi, niin se paranee. — Joka liikkeessä,
joka sanassa, joka äänenvärähdyksessä oli niin syvää osanottoa
haavoittunutta elukkaparkaa kohtaan. Se oli niin sydämellistä, että
Maria luuli sen voivan liikuttaa rannan kiviäkin. Erik Bohrmanin
olennossa ei ollut mitään teennäistä. Hän luuli olevansa yksin täällä
metsässä ja käyttäytyi vapaasti ja luonnollisesti, ilman vähintäkään
tietoisuutta siitä, että neljä silmää liikutuksen kyyneleistä kimmeltäen
seurasi joka hänen liikettään. Hän repi nyt nenäliinansa kapeiksi
kaistaleiksi ja sitoi huolella eläimen jalan. Kun kaikki oli tehty, asettui
hän istumaan maahan, otti syliinsä koiran pään ja silitellen sen
hienoa kuonoa puheli:

— Kas niin, kas niin — onko parempi nyt, mitä? Pikku raukka, koko
yönkö olet saanut maata täällä tuskissasi ja odottaa, että joku kuulisi
itkusi. Mutta ei kukaan ymmärtänyt sinua eikä kukaan tullut
lohduttamaan ja auttamaan. Sinä väsyit jo valituksesi muuttuivat
huokauksiksi, jotka olisivat liikuttaneet metsän puutkin, jos ne
olisivat eläviä olentoja. Minä satuin kuulemaan ja tulin. Onko nyt
helpompi, mitä? Minä tiedän, mitä on kärsiä, eikä osata puhua. Se
on yhtä raskasta kuin tuntea sydämessään pohjattoman, polttavan
kivun ilman että milloinkaan voi kärsimystään ilmaista. — Erik
Bohrman painoi otsansa koiran valkoista kuonoa vasten.

Mariasta tuntui kuin olisi rautainen käsi puristanut hänen

sydäntään ja pysäyttänyt sen tuokioksi, veri pakeni hänen
kasvoiltaan ja huulet vapisivat. Maria painoi molemmin käsin
rintaansa, rautainen kahle hellitti ja sydän alkoi lyödä rajusti kuin
tahtoisi rintakehän halkaista. Tänä hetkenä vasta voimakkaasti
selkeni Marialle, että Erik Bohrmania yksin oli hän rakastanut
silloinkin kuin oli uskotellut ja luullutkin rakastavansa toista. Erik
yksin oli ollut hänen sydämensä kaikkivaltias. Oi, miten polttavasti
Maria häntä lempi! Kuinka olikaan hän voinut lempensä vaihtaa
toiseen, joka vain oli valo ilman lämpöä? Se oli selitettävissä niin,
että häntä ulkonaiset olosuhteet pakottivat etsimään rauhaa ja
onnea — hän päätti vapautua taloudellisesta ahdinkotilasta, vaikkapa
sitte sydän olisi pantiksi annettava. Tuntui kuin hän nyt olisi unesta
herännyt ja katselisi pelästyneenä ympärilleen. Mitä oli hän tehnyt?
Hänhän rakasti tuota rannalla istuvaa miestä, häntä, joka nuoren
norlannittaren sydämeen liehtoi pyhän liekin, ja joka oli nyt kuitenkin
eliniäkseen toiseen kiinnitetty. Koko viime vuosien elämänsä näki
Maria nyt uudessa valossa ja ymmärsi niin hyvin menettelytapansa.
Hän ei ollut milloinkaan rakastanut miestään, oli vain luullut niin ja
siinä luulottelussa, haaveilussa, oli hän viettänyt neljä
nuoruusvuotta. Hän oli haaveillut ainoastaan oman kodin voivan
tarjota rauhan särkyneen onnen jälkeen. Tänä kesänä vasta oli tuo
haaveilun harso auennut — tänä aamuna viimeiset jäännökset siitä.
Sillä hän oli tähän asti kaikin keinoin koettanut peitellä itseltään sitä,
mikä kuitenkin oli — ellei totta, niin sellaista haaveilua, jolla oli
irtirepimättömät juuret. Kaikkien hänen hiljaisten sieluntaistelujensa
syvimmät syyt selkenivät nyt, ja nyt tiesi hän, miksi oli niin
muuttunut koko olennoltaan täällä saaristossa kesän kuluessa. Sekä
hänen ulkonainen että sisällinen hyvinvointinsa oli ammentanut
ravintonsa sen tunteen lähteestä.

Tämä kaikki oli nyt tapahtunut niin äkkiä ja voimakkaasti, ettei

Maria hyvään aikaan osannut ajatuksiaan koota. Ja kun hän sitte
näki Erik Bohrmanin työllä ja vaivalla nostavan haavoitetun koiran
syliinsä ja kantavan sen pois, ei hän voinut olla heittäytymättä
maahan ja purskahtamatta rajuun itkuun. Kaikki jälellä olevat
voimansa ponnistamalla ainoastaan saattoi hän olla tuskasta
huudahtamatta.
 Hän toivoi, että Erik Bohrman olisi hänelle noin lohduttavasti
puhunut, noin lempeästi ja tuntehikkaasti, että nuo lemmekkäät
puhuttelusanat olisivat olleet aiotut hänelle ja että hän vihdoin olisi
ottanut hänet syliinsä ja kantanut pois — niin kauvas pois, ettei
yksikään ihmissilmä olisi saattanut seurata heitä.

Anny Bahr oli ottanut nenäliinansa ja nyyhkytti kuuluvasti; tämä

ensinnä sai Marian havahtumaan mietteistään.

— Mitä sinä itket? — kysyi hän hellästi.

— Voi, Maria kulta, sehän oli kaikki niin kaunista ja liikuttavaa, että
vaikka minulla olisi kivinen sydän, en sittekään voisi olla itkemättä.
Oi, miten kauniisti hän puhui! En ole milloinkaan tavannut niin
hienotunteista luonnetta, niin hyväsydämistä ihmistä kuin tuomari
Bohrman on.

Nämä sanat olivat virvoittavaa, rauhoittavaa balsamia Marian

revitylle sielunelämälle; mutta hänen silmänsä jäivät kyynelettömiksi
ja niihin ilmestyi kuumeentapainen kiilto.

— Sanokaa, Maria, miksi ihmiset jokapäiväisessä elämässään ovat

niin toisenlaisia kuin he todellisuudessa pohjaltaan ovat? Erittäinkin
mitä herroihin tulee. He peittävät usein paremmat ominaisuutensa ja
salaavat ne huolellisemmin kuin luonteensa varjopuolet. Tuntuu
joskus ikäänkuin he häpeäisivät omistaa mitään jalompia tunteita.
Eikö totta, Maria?

— Olet ehkä vallan oikeassa, pikku ystävä, mutta luuletko, että

Bohrmankin on samanlainen?
 — Ei, hän ei ole samanlainen kuin muut, jotka minä tunnen,
esimerkiksi herrat siellä tehtaalla kotona. Mutta sittekin oli hän täällä
metsässä yksinäisyydessä erilainen kuin tavallisesti. Hänhän on kyllä
ainakin kiltti ja kohtelias, mutta laskee aina leikkiä ja on iloinen. En
koskaan olisi uskonut hänen olevan noin…

Maria nousi ja kohotti Annyn seisaalleen.

— Nyt on aamiaisaika sanoi hän. Meidän on mentävä sisään.

Kun he saapuivat portaille virkkoi Maria vakavalla, vaikka

masentuneella äänellä:

— Kuuleppas Anny! Minä en nyt voi oikein hyvin ja menen sen

vuoksi huoneeseni pariksi tunniksi nukkumaan. Jos olet nyt niin kiltti
ja pidät huolta siitä, ettei kukaan — kuuletko, ei kukaan — tule
minua häiritsemään, niin pääset iltapäivällä minun kanssani jälleen
kävelemään.

— No sen minä teen mielelläni. — Nuoren tytön ääni ei ollut niin

vakuuttava kuin tavallisesti.

— Kiitos sitte. — Maria meni huoneeseensa, heittäytyi sänkyyn ja

kätki päänsä syvälle tyynyihin.

7.

Jos huhu Marian ja Erikin seurusteluista toistensa kanssa

kesäkauden alkupuolella oli puheenaiheena ainoastaan saaristossa
kesävieraiden kesken, niin kylläpä se sitävastoin syksypuolella nopein
siivin lensi Tukholmaankin. Huhut leviävät tavallisesti yhtä nopeaan
kuin ääni — liiatenkin, jos ne ovat laadultaan sellaisia, että
intresseeraavat kaikkia — ovat skandaalijuttuja. Ne kiertävät
miehestä mieheen, suurentuvat matkallaan ja tulevat lopulta vallan
tuntemattomiksi. Ne ovat kuin lumipalloja, jotka ensin puserretaan
kädessä ja sitte vieritetään yhä suuremmiksi maassa. Mitä
kauvemmas sitä vieritetään suojaista lunta pitkin, sitä suuremmaksi
se kasvaa, kunnes se lopulta on oikea "vuori," eikä silloin kukaan
aavista sen olevan pienestä lumipallosta lähtöisin.

Tuomari Bohrmanin ja rouva Askerin suhteista toisiinsa

keskusteltiin vilkkaasti Tukholman niissä piireissä ja perheissä, missä
nämä molemmat henkilöt tunnettiin ja missä asia saattoi herättää
uteliaisuutta.

Lääketieteen kandidaatti Vilhelm Asker käveli muutamana päivänä

erään toverinsa kanssa Kuningattarenkadulla. Tuokion keskusteltua
kaikenlaisista asioista Vilhelm yhtäkkiä kysyi:

— No, mitä uutta skandaalimaailmasta?

— Niin, saatpa kuulla jotakin, ellet jo liene kuullut. Viimeinen

saaristolaisposti koskee sinun sukulaistasi, kuulin siitä eilen…

— Mariaa, niinkö? — Lääkärinalku naurahti katkonaisesti. — Ei,

kuule, älä koetakaan…

— Ka, enhän minä tiedä, mutta niin kertoo huhu, että muuan
tuomari, jolla on virka täällä kaupungissa, mutta joka viettää
saaristossa kaikki lupahetkensä, on pihkaantunut rouva Askeriin
oikein lujasti. Ja hänen tunteillaan on kuulema täydellinen
vastakaiku. Ne kuuluvat siellä kuhertelevan keskenään vallan
vapaasti. Ja ihmekös tuo, kun on siellä, kaukana miehensä luota
Lindalsalmen rannalla. Se on mainio tilaisuus.

Samana päivänä puolisen syötyä ja Kaarlon tapansa mukaan

lähdettyä heittäysi Vilhelm sohvaan ja voitti urhokkaasti kiusauksen
kertoa äidilleen ja siskoille, mitä oli Mariasta kuullut. Olisi kyllä
helkkarin hauskaa nähdä kaikkia niitä erilaisia ilmeitä siskojen
kasvoilla, kun he kuulisivat sen, mutta — sittekin on vaikeneminen
paras. Akkaväellähän se vain on kieli alituiseen päänlaella.

Mutta siinä maatessa kiusaus kasvoi ja vihdoin se tuli

vastustamattomaksi. Hän päätti kertoa, mitä oli kuullut, kun ensin oli
tullut itse vakuutetuksi siitä, että oli kertova kaiken vain huvikseen,
eikä kevytmielisestä uteliaisuudesta. Sellainen ei johtunut hänelle
mieleenkään.

— Tiedättekö mitä, ne puhuvat kaupungilla paljon, eräästä asiasta

joka koskee meidän perhettä.

— Kaarlosta kaiketi, pisti Emmy nopeasti väliin! — No, se ei minua

suurinkaan ihmetytä.

— Ei, ei hänestä, mutta Mariasta. — Sanoilla oli toivottu vaikutus;

tuokiossa oli mielten jännitys äärimmillään Askerin perheen
naispuolisissa jäsenissä.

Mitä hänestä…? — Kuului kuorossa.

— Kuulin sen tänään eräältä toveriltani. Se on sanalla sanoen

rakkausjuttu. — Lääketieteen kandidaatti puhui hitaalla ja
välinpitämättömällä äänellä huolimatta ollenkaan siskojensa
maltittomuudesta. Eräs nuori varatuomari kuuluu siellä hakkailevan
Mariaa kuin poika ja mikäli kerrotaan hyvällä menestyksellä. Ovat
lemmon lailla pikiintyneet toisiinsa. Muuten se on vanha rakkaus,
joka on uudelleen leimahtanut ilmituleen, eikä milloinkaan ruostu,
kuten tiedätte. He lienevät olleet ennen maailmassa kihloissakin ja
ovat samalta seudulta Norlannista kotoisin.

— Vai niin, vai tuomari Bohrman! — Agnes nauroi helakasti. —

Eikö muuta? Niin, ihmiset tosiaankin voivat koota skandaaleja
tyhjästä. Ei kukaan saa olla rauhassa, kaikki asiat nähdään
pahimmalta puolelta. — Hän loi merkitsevän silmäyksen äitiinsä.

Rouva Asker naurahti paljon sanovasti.

— Huhulla on todellakin terävät kynnet, sanoi hän. Ajatelkaas nyt,

että viattomasta lapsuusystävyydestä kokoonpannaan liikuttava
rakkausjuttu. Se on jo jotakin.

Lääketieteen kandidaatti ei ollut odottanut asioiden tuohon

suuntaan kallistuvan. Nyt täytyi hänen muuttaa äänensä mitä
salaperäisemmäksi jos mieli saada tyttöjä ja äitimuoria uskomaan,
että hän sittekin tietää asiasta paljon enemmän.

— Viatonta lapsuudenystävyyttä! Ha, ha! Kylläpä se on hienoa

ystävyyttä se! Kysykää keitä hyvänsä, joka on ollut siellä saaristossa,
niin saattepa kuulla, mitä hän kertoo heidän kaikista
kävelymatkoistaan ja muista. Viattomaksi ystävyydeksi ei hän heidän
suhdettaan nimitä, vaan päinvastoin kokonaan muuksi. Ehkeipä se
alussa ollutkaan mitään muuta, mutta kesän kuluessa on se
kehittynyt joksikin toiseksi. Niinhän usein tapahtuu.

— Onko se todella mahdollista? — Agnes se oli joka näin kysyi ja

hänen silmissään kimmelsi kyyneleet.
 — Kuka olisi uskonut, että Maria on noin turmeltunut olento? —
huokasi Emmy, joka huomasi ja ymmärsi siskonsa mielipahan. Mutta
nyt muistan… Tiedättekö mitä? Kun keväällä, silloin kuin ensi kertaa
kävimme rouva Fosserin huvilassa, minä ja Maria odottelimme
ulkona sen aikaa, jolloin te tarkastelitte huoneita, tuli hän yhtäkkiä
niin kummalliseksi, etten minä ymmärtänyt häntä ollenkaan; ja hän
seisoi ja katseli suurta valkoista päivänvarjoa, jonka suojassa muuan
vaaleapukuinen herra istui. Minä kysyin tunsiko hän jonkun noista
kesävieraista, hän vastasi kieltäen, mutta kun nyt ajattelen asiaa,
tuntuu vallan luonnolliselta, ettei se ollut kukaan muu kuin tuomari
Bohrman, jonka hän siellä näki ja joka häneen teki niin suuren
vaikutuksen.

Kaikki perheenjäsenet kuuntelivat ja häpesivät; että Kaarlon vaimo

oli sellainen, sitä eivät he toki olisi uskoneet.

— Kyllä minä olen jo aikoja huomannut, että hänellä on joitakin

salaisia vehkeitä, virkkoi Bertha Asker, jonka terävä kieli aina
mieluummin puhui ihmisistä pahaa kuin hyvää.

— Minusta olisi paras, että Kaarlo ja Maria ottaisivat avioeron; olen

aina aavistanut, että se heidän kuitenkin lopulta on tehtävä. — Se oli
Ellen, joka näin toi kortensa kekoon.

— Avioeron! Oletko hulluna, tyttö! Ajatteles, millainen skandaali

siitä tulisi. Ei, kaikkea muuta, mutta ei sitä! — Rouva Asker laski pois
käsityönsä ja nojautui taaksepäin tuolissaan.

— Vain niin. Mamman mielestä — on siis parempi, että Maria on

miehelleen uskoton?
 — Ei, antakaahan nyt minullekin suunvuoro. — Vilhelmin mielestä
asia oli horjahtanut kauvas syrjäpoluille ja hän tahtoi nyt keskittää
sen jälleen. — Onpa perhanaa, miten naiset sotkevat asioita eivätkä
pysy aisoissa. Enhän minä ole sanonut mitään varmaa, kaikki voi olla
vain vähäpätöinen juorujuttu.

— Älä juttele! Niinhän itse kerroit. Ja muuten, ei savua ilman tulta,

sanotaan ja niin se on tässäkin.

— Käskee sitä jutella mitään eukkoväen kanssa, Jos olisin tiennyt,

että otatte asian tuolta kannalta, en lempo soi olisi suutani avannut.

— Teitpä vallan oikein kun puhuit.

Kun poika oli lähdössä ulos, sanoi rouva Asker huolestuneella

kasvojen ilmeellä:

— Aiotko puhua tästä Kaarlolle? Häntä pitäisi varoittaa, mutta me

emme tahdo sitä tehdä.

— Ehkäpä voin puhua. Mutta varma olen, että hän ottaa asian
paljon keveämmästi kuin te. — Tuon sanottuaan hän lähti.

Useana tätä seuraavana päivänä ei Askerin perheessä puhuttu

muusta kuin mitä Vilhelm oli kertonut, mutta kukaan ei siitä
virkkanut sanaakaan Kaarlolle. Varrottiin vain ja toivottiin tarkempia
tietoja asiasta.

8.
 Vierähti viikko, eikä Kaarlo vieläkään ollut saanut aavistustakaan
siitä, mistä äitinsä ja siskonsa niin usein tarinoivat. Jos hän olisi ollut
useammin kotona, ei hän luonnollisesti olisi voinut välttää joitakin
tietoja saamasta, mutta aina heti päivällisen syötyään meni hän
tiehensä. Silloin sattui Vilhelm muuanna päivänä kuulemaan taas
vähän huomattavampia ja tuoreita viestejä Lindalsalmen rannalta ja
nyt päätti hän kertoa asiasta veljelleen. Kaarlo asteli hiljaa yhtiöstä
Norrbron ja Kuninkaanpuiston kautta kotiinsa päivälliselle. Satama-
ja Kuninkaankatujen kulmassa kohtasi hän Villyn. Veljekset tarinoivat
ensiksi ilmasta ja muista arkipäiväisistä asioista, mutta vähitellen
lääkärinalku johti keskustelun Lindalsalmen seutuville. Kaikki kertovat
niin, vakuutti hän. Kaarlon vaaleanpunaiset kasvot olivat yhtenä
kysymysmerkkinä. "Mitä arvelet?" Veli kertoi asiasta minkä tiesi, piti
sen koko lailla arveluttavana, mutta ehkei sentään niin vaarallisena
kuin kotona ovat taipuvaisia uskomaan.

— Se veijari, lurjus! — Kaarlo paineli kepillään syvälle nurmikkoon.

Vehkeileekö hän minun selkäni takana? Ja Maria! Ei, tätä on vallan
mahdoton uskoa.

— Sinä olet viime vuosina yhä enemmän laiminlyönyt kotisi ja

perhe-elämäsi ja alkanut nauttia nuorenmiehen vapautta uudelleen
— niin, niin, en minä sano mitään, mutta naisilla on helkkarin terävä
vaisto ja jos hän vain on saanut tietää, että rakastelet jälleen
vanhoja flammojasi — ja uusia lisäksi, niin kuka tietää…

— Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, niin eihän nyt toki
naiselle sovi kurtiseerata noin vapaasti ja häpeämättömästi —
naimisissa olevalle naiselle!

— Ei, ei minustakaan. Mutta naiset eivät kärsi paljon tässä

suhteessa nykyaikana. Kirjallisuus ja sanomalehdet ne
matkaansaattavat, ettei tähän aikaan avioero ole mikään
suuremmoinen skandaali. Ei ole ajat niinkuin ennen!

— Myönnän kyllä, etten ehkä ole viime aikoina elänyt aivan

niinkuin olisi pitänyt, mutta eihän sitä — ole niin helppoa… Mitä
luulet minun nyt pitävän tehdä? — Karl Askerin saamaton
hämmästys oli muuttunut kiihkoisaksi levottomuudeksi.

— Milloin varrot Mariaa kotiin?

— Parin päivän kuluttua.

— Niinpä matkusta sinne huomenna ja iske alas kuin haukka.

Maria ei luonnollisesti aavista sinun tulevan sinne. Saat sitte itse
nähdä ja tuomita.

— Minä lähden sinne jo tänään, heti paikalla. Höyryvene lähtee

neljännestunnin kuluttua. — Karl Asker hyppäsi ohikulkevan
raitiovaunuun. Älä huoli kertoa mitään tästä kotona. — Tuokion
kuluttua oli hän poissa.

Koko matkan aina Lindalsalmelle asti oli Karl Asker synkkiin

mietteihin vaipuneena. Koko hänen kahden viime vuoden elämänsä
kangastui niin selvänä silmien edessä ja nyt näki hän kaikki sen
tummat varjopuolet. Hän ajatteli hiuskiehkuraa, joka oli pudonnut
hänen taskukirjastaan silloin kuin vaimonsa lähti saaristoon — hän
muisteli katsetta, jonka Maria loi mieheensä; se katse oli
kummastunut, halveksiva ja kylmä. Hän paloi uteliaisuudesta saada
tietää, oliko vaimonsa todellakin hänen elin tapojensa perillä… niin
kenties? — Naisilla on helkkarin terävä vaisto tällaisissa asioissa, oli
hänen veljensä sanonut.